Rasmus-X

“I've been watching,

I've been waiting,

In the shadows for my time,

I've been searching,

I've been living,

For tomorrows all my life,”

yleisö lauloi mukana yhtyeen soittaessa hittikappalettaan. Oli lämmin kesäilta. Ilmassa väreili iloa ja juhlaa tuhansien ihmisten nauttiessa konsertista. Lavalle katselevien ihmisten joukossa oli erään naisen kasvot, joiden ihailevassa katseessa oli jotain äärimmäisen fanaattista… jopa pelottavaa.

“Voisimmeko mennä jo?” Tämän vieressä tylsistyneen näköisenä seisova, pitkätukkainen ja mustiin pukeutunut, mies kysyi. “Vähemmästäkin korvat vuotaa verta…”

Fanaattisen ilmeen tilalle vaihtui hurjistuneen vihainen ilme.

“Mitä sinä sanoit?” Nainen kivahti ja löi miesystäväänsä avokämmenellä kasvoihin.

Toisaalla, mikroskoopin linssin alla, tarkassa tarkastelussa, oli musta kristallimainen kivi. Valkotakkinen tiedemies nosti kasvonsa mikroskoopista ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

“Minulla on tässä golzaniittinäyte,” hän puhui sanelukoneeseen. “Se ei ole tavallinen mineraali. Vaikka se on läpikotaisin musta, siinä ei ole mitään hiilipohjaisia epäpuhtauksia, kuten mustissa timanteissa. Se ei testien mukaan muodostu mistään tuntemastamme alkuaineesta tai seoksesta. Minä en tiedä mikä se oikeastaan on,” tieteilijä lopetti huokaisten syvään ja hieroi silmiään.

Huone oli hämärä. Sen keskellä oli sänky, jossa makasi vakavasti sairas vanha mies. Sängyn vierellä seisoi vakavailmeinen nuorempi mies.

“Ikävää, ettei kehonne kestäisi operaatiota, herra Ahtivuori,” nuori mies sanoi hiljaisella äänellä.

“Se mahdollisuus on minun kohdaltani ohi,” vanha mies vastasi huokaisten ja pyöritteli hajamielisesti käsissään mustaa kristallia. “Tyttäreni jää yrityksen johtoon, kunhan minusta aika jättää,” hän jatkoi.

“Siitä minun pitikin puhua kanssanne…” Nuori mies rykäisi vähän hermostuneena. “Hän ei tunnu olevan aivan niin kiinnostunut toiminnastamme, kuin olisi toivottavaa.”

“Voi Janika ja hänen nuoruuden intonsa. Joskus toivon, että olisin tavannut hänen äitinsä aikaisemmin. Janika olisi nyt vanhempi ja kypsempi, jos niin olisi käynyt,” vanha mies sanoi pudistaen päätään. Hän oli hetken hiljaa mietteissään ja totesi sitten: “Janika ihailee suuresti erästä rock- yhtyettä. Taidan tietää, millä saamme hänen kiinnostuksensa kiinnitettyä pääprojektiimme…”

Vuosi 2008

Lauri, The Rasmus- yhtyeen laulaja, käveli rivakasti kohti taksitolppaa. Hengitys höyrysi kylmenevässä illassa hänen jäädessä odottamaan taksia. Takana oli pitkä päivä.

“Haastatteluja haastattelujen perään. Keksisivät edes jotakin uutta kysyttävää. Pääsisipä jo hotellille nukkumaan…” Artisti pohti itsekseen.

“Hei, etkös sinä ole Lauri? Se laulaja?” Möreä miesääni kysyi.

Lauri hätkähti. Hän ei ollut huomannut taaksensa ilmestynyttä miestä.

“Kyllä,” hän vastasi kääntäen väsyneet kasvonsa tulijaan päin.

“Hienoa! Pidän kovasti uudesta levystänne,” iso mies sanoi leveästi hymyillen. “Saisinko nimikirjoituksen?”

Laulajan mielestä miehen hymyssä oli jotakin teennäistä, mutta otti silti kohteliaasti vastaan kynän ja paperia, jotka mies ojensi hänelle.

“Kenelle tämä tulee?” Lauri kysyi.

Iso mies virnisti ilkikurisesti ja vastasi: “Kirjoita siihen, että Janikalle.”

Lauri ojensi lapun miehelle ja kääntyi lähteäkseen. Sitten hän tunsi kovan iskun osuvan päähänsä ja katosi tajuttomuuden hämärään.

Eero, basisti, istui hiljaa silmät kiinni syvässä meditatiivisessa tilassa. Oveen koputettiin ja sen takaa kuului Paulin, kitaristin, ääni:

“Eero, oletko siellä? Joko lähdetään aamiaiselle?”

“Hetki vain,” basisti vastasi avaten silmänsä.

“Onko Laurista kuulunut mitään? En löytänyt häntä huoneestaan,” Aki, rumpali, kysyi kun miehet tapasivat toisensa hotellin aamiaisbuffetissa.

“Lauri ei vastaa puhelimeen,” Eero totesi puhelin korvalla.

“Minne Lauri on nyt oikein mennyt? En nähnyt häntä eilen illallakaan,” Pauli ihmetteli vähän huolestuneena. Artistit hiljenivät. Aki selasi puhelintaan ja Pauli pyöritteli lusikkaa kahvikupissa. Viestin merkkiääni katkaisi hiljaisuuden. Se oli Laurilta ja siinä luki:

“Hei, teidän täytyy nähdä tämä! Tulkaa Rautakuja 3:seen. Voisimme kuvata vaikka musiikkivideon täällä. Tämä on aivan huippujuttu!”

“Mitäs helkkaria?” Akilta pääsi ennen kuin näytti viestin toisille.

“Ehkä Lauri on järjestänyt sinne jonkinlaisen yllätyksen?” Eero mietti ääneen. “Eipä kai tässä auta muu kuin mennä katsomaan.”

Rautakuja 3 oli hylätyn oloinen varastorakennus. Kolme musikanttia seisoivat rakennuksen pihalla katsellen ympärilleen.

“Hmm… Onhan tässä paikassa sellaista rustiikkista estetiikkaa,” Pauli sanoi mietteliäänä ja raaputti partaista leukaansa. Autiolla pihalla kaikui oven narahdus, kun joku avasi oven rakennuksen sisäpuolelta käsin.

“Hei! Tänne päin!” Kuului tuntematon ääni ovelta.

“Mitähän se Lauri on keksinyt meidän päämme menoksi?” Eero hymähti heidän astuessaan sisälle hämärään huoneeseen.

“Peremmälle vaan,” kuului ääni huoneen toiselta puolelta. Lauria ei näkynyt eikä kuulunut missään. Miehille alkoi tulla olo, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Ennen kuin he ehtivät kääntyä ovelle päin, heidän sieraimensa täytti nukutusaineen pistävä haju.

Aki heräsi tunteeseen, että oli veden alla. Avatessaan silmänsä, hän kauhistui. Se ei ollutkaan pelkkä tunne! Tahtomattaan hän henkäisi ja huomasi kykenevänsä hengittämään. Hänen kasvoillaan oli maski, jonka kautta hän sai happea. Koko keho oli täynnä pieniä putkia, jotka lävistivät hänen ihonsa. Hän yritti ravistella itseään niistä irti, mutta turhaan. Lihakset eivät totelleet käskyjä. Hetken panikoituaan, rumpali yritti rauhoittua. Hän tarkensi katsettaan, vaikka se oli vaikeaa nesteen kirvellessä silmiä. Ne sentään liikkuivat. Hän huomasi olevansa jonkinlaisessa säiliössä, jonka seinistä näki läpi. Hän näki silmäkulmassaan liikettä: Valkotakkisia ihmisiä oli kerääntynyt pöydän ympärille. Pöydällä makasi joku vatsallaan. Aki seurasi, miten yksi valkotakkisista otti kirurginveitsen ja teki tarkan viillon pöydällä makaavan selkään. Makaava henkilö ei reagoinut mitenkään. Hänessä oli jotain tuttua. Vaaleaksi värjätyt hiukset ja tuo tatuointi… Aki räpytteli silmiään nähdäkseen paremmin.

“Lauri!”

“Jahas. Kohde Vajra01 näyttää olevan hereillä,” yksi valkotakkisista totesi huomatessaan Akin kauhusta ammollaan olevat silmät.

“Lisätään nukutusainetta,” valkotakkinen sanoi arkisella äänellä. Juuri ennen kuin Aki menetti tajunsa uudestaan, hän näki kun kohti leikkauspöytää kannettiin jotain suurta ja valkoista.

“Siivet?” Oli hänen viimeinen ajatuksensa.

Pauli avasi silmänsä. Korkealla seinällä oli vain yksi pieni ikkuna, joka toi vähän valoa. Hän huomasi olevansa huoneessa, jossa oli pöytä ja sänky, jolla hän makasi. Hänen koko kehonsa tuntui kummallisen raskaalta. Kitaristin käsivarsia kiristivät siteet, joilla hänet oli kiinnitetty sängyn metallisiin laitoihin. Hän riuhtaisi toista kättään kokeillakseen siteiden vahvuutta. Hänen kätensä irtautui niistä yllättävän helposti. Sitten hän katsahti käsivarttaan tarkemmin.

“Mitä ihmettä?!” Hän huudahti ääneen hiljaisessa huoneessa. Hänen käsivartensa olivat paljon paksummat, kuin koskaan aikaisemmin. Pauli katsoi alas vartaloaan. Hänen lihaksensa näyttivät siltä, kuin hän olisi harrastanut kehonrakennusta vuosia.

“Eihän tämä voi olla minun vartaloni,” hän mietti ihmeissään. Kuitenkin hänen vasemmassa kädessä oli sama tatuointi, jonka hän muisti ottaneensa muutama vuosi sitten.

Eero istui hiljaa sängyllään, eikä ymmärtänyt, mitä hänen omassa päässään tapahtui. Oikeanpuoleisessa silmässään, hän näki kuin tietokoneen näytön.

“07:38 SV: Kantaja hereillä.
07:38 SV: Kantajan syke normaali,” näytöllä luki. Eero oli yrittänyt koskettaa näyttöä, ajatellen sen olevan hänen kasvoillaan, mutta hän ei ollut löytänyt sitä. Hän jatkoi sängyllä hiljaa istumista tietämättä, mitä tehdä tai ajatella.

“Sinä siis kostean illan aikana, humalassa, keksit tämän?” Yllättyneen näköinen valkotakkinen mies kysyi krapulaisen näköiseltä työtoveriltaan.

“Kyllä. Jotenkin minä sain idean kiinnittää golzaniittia tekoäly SV:n piirilevyyn,” krapulainen tiedemies selitti. “Onko täällä missään särkylääkettä? Voi pää parkaani,” mies voivotteli kädet kasvoillaan. Hänen työtoverinsa pudisteli hymyillen päätään.

“Ymmärrätkö ollenkaan, kuinka mullistava tämä löytö on? Ohjelmoitava mineraali, joka muuttaa muotoaan, lisääntyy ja vähenee käskystä,” työtoveri intoili. “Tämä sinun ohjelmoinnin taidonnäytteesi on kyllä hieman mauton,” tämä jatkoi pidätellen nauruaan ja vilkaisi pöydällä olevaa kirkkoveneen muotoista golzaniittinäytettä.

Mainos loisti kaupungin valotaululla:

“Vaivaako flunssa? Ei hätää! Ahtivuoren lääke auttaa flunssan oireisiin. Yksi kapseli Ahtivuoren Oregoniinia kahden päivän ajan pitää sinut poissa pedistä! Onhan sinulla tärkeämpääkin tekemistä, kuin levätä sängyssä!”

Ensimmäisessä kuvassa oli niistävä nainen. Toisessa oli hymyilevä nainen työpöytänsä ääressä. Kolmannessa kuvassa oli lapsi vanhempansa kanssa leikkimässä. Ihmiset ostivat hyllyt melkein tyhjiksi uuden flunssalääkkeen tultua apteekkeihin. Lääkeyhtiö Ahtivuori Oy:n lääkkeet tunnettiin tehokkaina. Mainoksen lopussa näkyi Ahtivuoren logo: Meren jumala Ahti nousemassa vuoren päälle atrain kädessään.

Lauri istui hämmentyneenä sohvalla, huoneessa, jota heidän kaappajansa kutsuivat oleskelutilaksi. Selkään sattui ja hänen silmänsä tuntuivat aristavan kaikenlaisia valon muutoksia. Laulajan selästä sojottavien valkoisten siipien höyhenissä oli leikkauksesta jäänyttä verta. Pauli istui hänen vieressään järkälemäisenä lihaskimppuna, yhtä hämmentyneenä kuin Laurikin.

“Mitä meille on tehty? Missä helkkarissa me olemme? Kertokaa edes jotain!” Lauri tivasi huoneessa olevilta kaappaajilta.

“Odotetaan, että kaikki saapuvat,” ankaran näköinen, armeijahenkiseen asuun pukeutunut vartija sanoi ja heilautti rynnäkkökiväärinsä piippua ovelle päin. Ovelta kuului käytävässä kaikuva korkojen kopina. Huoneeseen astui kaunis vaalea nuori nainen. Hän hymyili valloittavasti nähdessään Laurin ja Paulin.

“Näytätte toipuneen operaatiosta hyvin,” nainen sanoi. “Nimeni on Janika Ahtivuori ja olen Ahtivuori Oy:n uusi johtaja. Vanha isäni on jo niin huonossa kunnossa, että on jättänyt työnsä ja perintönsä minun haltuuni,” hän jatkoi.

“Janika? Se nimikirjoituksen pyytäjä sanoi sen tulevan Janikalle,” Lauri henkäisi.

“Aivan. Kiitos nimikirjoituksesta,” Janika hymyili viettelevästi ja siveli valkoisia höyheniä. Hän aikoi koskea laulajan hiuksia, mutta Lauri läimäisi naisen käden pois.

“Älä koske!” Hän ärähti. Naisen hymy hyytyi ja silmiin ilmestyi aimo annos kovuutta. Hän siirtyi kauemmas laulajasta ja alkoi selittää:

“Ahtivuori Oy on Euroopan paras lääkeyhtiö. Kehitimme mullistavan lääkkeen, joka hidastaa melkein kaikkien syöpien etenemistä. Uusi flunssalääkkeemme menee kuin kuumille kiville ja bisnesluvut ovat korkealla.” Janika piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.

“Se kaikki on vain julkisivu. Se mitä oikeasti teemme on jotain paljon suurempaa: Ihmisluiden vahvistaminen, niin etteivät ne murru vaikka lekalla hakattaisiin. Immuunijärjestelmän ja ihmisen luontaisen paranemiskyvyn voimakas tehostaminen.”

Nainen kopsutteli korkokengillään Paulin viereen.

“Ja tietysti lihasvoiman äärimmäinen suurentaminen,” hän sanoi ja hipaisi Paulin käsivartta.

“Näitä kaikkia on teihin kolmeen lisätty. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän tarkoituksesta riippuen. Nämä ovat vain osa siitä, mitä olemme kykeneviä tekemään. Huomaatte itsekin loput,” nainen jatkoi vilkaisten Laurin siipiä.

“Kolmeen? Missä Aki ja Eero ovat?” Pauli kysyi silmät suurella.

“He liittyvät seuraamme tuota pikaa,” Janika vastasi.

Hetken kuluttua kaksi vartijaa taluttivat Akin huoneeseen ja istuttivat tämän sohvalle toisten viereen. Rumpali näytti siltä kuin yrittäisi voittaa maailman parhaan Elävä patsas -katuesiintyjän palkinnon.

“Aki, mikset sinä sano mitään tai edes liiku?” Lauri kysyi.

“Minustuntsiltkuinisinpikakelsela,” Aki vastasi puhuen niin nopeasti, ettei siitä saanut mitään selvää. Hänen suunsa ja silmänsä liikkuivat luonnottomalla nopeudella hänen samalla yrittäessä pysyä paikoillaan.

“Mitä?” Laulaja ja kitaristi kysyivät yhteen ääneen.

“Ihan rauhassa vaan. Vedä syvään henkeä ja koita uudestaan,” Janika sanoi laskien kädet Akin harteille.

“Minusta… tuntuu... siltä kuin…olisin pikakelauksella,” rumpali sai sanottua.

“Hänellä kestää hetki tottua uuteen nopeuteensa,” nainen sanoi. “Täytyy kyllä onnitella sinua, Aki. Olet ensimmäinen koehenkilö johon käytimme Vajra-energiaa ja operaatio oli täysi menestys!”

“Mitä energiaa?” Lauri kysyi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä. Ennen kuin Janika ehti vastata, Pauli huudahti järkyttyneenä katsoen ovelle. Eero oli astunut huoneeseen. Hänen kasvoistaan neljäsosa oli metallinen ja oikean silmän tilalla oli vain tyhjä kuoppa. Vasen silmä tuijotti ilmeettömänä eteen päin.

“Eero! Eero, sano jotain!” Pauli hätäili. Basisti seisoi liikkumattomana paikoillaan, eikä vastausta kuulunut.

“Miksi SV:n kantajan ohjainohjelmisto on päällä? Hänhän käyttäytyy kuin robotti,” Janika torui työläisiään.

“Emme saaneet häntä pois huoneestaan ilman sitä, neiti Ahtivuori,” Eeron mukana tullut valkotakkinen selitti anteeksipyytävästi.

“Laittakaa se pois päältä. Kai hän nyt itsekin osaa liikkua,” nainen komensi. Valkotakkinen sanoi jotain radiopuhelimeensa. Vajaan minuutin kuluttua Eero henkäisi.

“Hei kaverit!” Basisti huudahti. Aivan kuin elämä olisi palannut häneen.

“Teillekin on näköjään tehty kaikenlaista,” hän jatkoi huokaisten ja kosketti metallista osaa kasvoissaan.

“Mikä tuo Eeron kasvojuttu on?” Lauri kysyi pyöräyttäen sormea lähellä kasvojaan.

“Tietokone, joka on yhdistetty hänen aivoihinsa. Tai… “Tietokone” on hyvin vähättelevästi sanottu siitä mitä se on,” Janika kertoi. “Meillä täällä Ahtivuoressa on töissä maailman nerokkaimpia ja älykkäimpiä ihmisiä. Tekoäly SV on mitä mahtavin taidonnäyte tietotekniikan saralla. Sen prosessointiteho on ennennäkemätön ja se on kykenevä yhdistelemään siihen syötettyä informaatiota tavoilla, joihin aikaisemmin vain ihmiset ovat pystyneet. Mutta SV tekee sen moninkertaisesti paremmin. Sen avulla olemme kyenneet kehittämään uusia lääkkeitä, aseita ja monia muita asioita. Se voisi yksin pyörittää koko yritystä!” Janika lopetti naurahtaen ja jatkoi sitten: “Siinä on vain yksi puute: Se tarvitsee ihmisen antamaan sille käskyjä. Tekoäly itsessään ei osaa haluta keksiä uutta ainetta tai laitetta. Se ei ymmärrä mitä on tarve. Sillä ei ole luovuutta.” Nainen sipaisi Eeron puolipitkiä hiuksia.

“Muusikon luovuus ja persoona yhdistettynä supertietokoneeseen. Ajatelkaa mikä mahdollisuus…” Hän huokaisi ihastellen.

“Pysy kaukana Eerosta, helkkarin seireeni!” Pauli ärjäisi. Janika katsahti tympeänä kitaristia.

“Ahtivuori on siis yritys, joka julkisesti näyttäytyy lääkeyhtiönä, mutta pinnan alla te teette mitä? Kaappatte ihmisiä laittomiin ihmiskokeisiin koekaniineiksi ja luotte jotain… Supersotilaita?” Lauri sanoi ajatuksensa ääneen hermostuneena.

“Niinkin asian voi ilmaista,” Janika sanoi hymyillen maireasti.

“Tämä on aivan sairasta! Miksi?! Miksi juuri me?” Laulaja huusi.

“Minä olen mitä suurin ihailijanne. Rakastan teidän musiikkianne!” Janika hihkui fanaattinen ilme kasvoillaan.

“Miten sinä kuvittelet, että me suostuisimme minkäänlaiseen yhteistyöhön? Vain siksikö, että olet meidän fanimme?” Lauri kysyi.

“Ei kai teidän muidenkin päässä ole tietokonetta, jolla teitä voidaan ohjailla?” Eero kysyi katsahtaen surullisena ystäviään. Janika vakavoitui ja vastasi osoittaen ensimmäiset sanansa basistille:

“Ei. Vain sinun. Koneen asentaminen aivokuoreen on näistä kaikista vaativin leikkaus.”

”Olen tehnyt teistä paljon kestävämpiä ja parempia, mutta te ette ole kuolemattomia,” Janika huokaisi. Naisen sanoja seurasi rynnäkkökiväärien piippujen siirtyminen kohti The Rasmuksen jäseniä.

“Tappaisit meidät silti vaikka sanot olevasi suuri ihailija?” Pauli kysyi nielaisten katse kiinnittyneenä lähimmän aseen piippuun.

“Jos se on ihan välttämätöntä, niin kyllä. Olettepa te kovin kiittämättömiä. Ymmärrättekö ollenkaan, mitä olen teille antanut? Olette supervoimaisia!” Nainen kivahti.

“Ja nyt te olette kokonaan minun,” hän jatkoi omahyväisesti.

“Me emme pyytäneet mitään tällaista!” Eero protestoi.

“Mithelvsaatuora!” Akista kuului. Kasvoille läimäisyn ääni kaikui huoneen seinistä.

Pitkätukkainen, mustiin pukeutunut mies käveli edestakaisin asuntonsa olohuoneessa ja paiskoi heittoveitsiä seinälle kiinnitettyyn The Rasmus- julisteeseen.

“Voi Janika, Janika! Jätit minut vain siksi, ettemme pidä samasta musiikista,” mies voivotteli sydänsuruisena.

“Eihän sellaisella asialla pitäisi olla niin suurta merkitystä. Se siitä ikuisesta ja todellisesta rakkaudesta!” Hän raivosi itsekseen ja heitti uuden veitsen julisteeseen.

“Ei olisi ikinä pitänyt sekaantua muijaan, joka kuuntelee jotain järkyttävää poppia!” Mies huusi, otti pitkän kulauksen viskipullosta ja laittoi soimaan raskainta metallia mitä kokoelmistaan löysi.

Pari viikkoa oli kulunut siitä, kun muusikot olivat tavanneet Janikan ja päässeet kärryille tilanteestaan. He eivät voineet poistua rakennuksesta. Jokaisella ovella oli vartijoita aseineen ja heidän liikkeitään vartioitiin tarkasti. Vapaasti he pääsivät kulkemaan vain oleskelutilan ja omien huoneidensa väliä. Joka päivä heidät kuljetettiin suureen saliin, jossa oli välineitä liikunnan harrastamista varten sekä ampumarata. Siellä heidät määrättiin harjoittelemaan tarjolla olevilla välineillä.

“Harmi etteivät nämä ole oikeita aseita,” Lauri tokaisi ja vilkaisi heitä valvovia vartijoita ja heidän kivääreitään. Laulaja ampui lippaallisen muovikuulia maalitauluun. Hän oli huomannut kykenevänsä näkemään silmillään paljon kauemmas ja tarkemmin, kuin normaalisti ihmissilmälle oli mahdollista. Melkein jokainen muovikuula osui keskelle taulua.

“Harjoittelisin mieluummin soittimilla. Olisipa edes akustinen kitara,” Pauli marisi hajottaen taas yhden nyrkkeilysäkin. Lihaskimppu aikoi nostaa juomapullon huulilleen, mutta… KRÄKS! Pullo hajosi kitaristin käsiin.

“Ei taas… Opinko ikinä olemaan tämän voimakkuuden kanssa,” hän huokaisi. “Onneksi en sentään rynnännyt halaamaan teitä silloin kun näimme toisemme ensimmäistä kertaa operaatioiden jälkeen. Olisitte liiskaantuneet,” hän jatkoi värähtäen ajatuksen kauheudesta.

“Etköhän sinä opi,” Eero sanoi rauhoittavasti. “Akikin on jo paljon parempi,” basisti jatkoi katsahtahtaen käsipainoja nostelevaa rumpalia. Ainakin Eero oletti niiden olevan käsipainot. Akin kädet heiluivat niin nopeasti, että käsissä olevat esineet näyttivät vain epämääräiseltä massalta.

“Hmph…” Pauli murahti, ei niin vakuuttuneena, ja istahti varovasti Eeron viereen lattialle. Lauri laski harjoituspistoolin paikoilleen ja asteli muiden luo.

“Aki, joko olet saanut tietoosi, mitä se energia on, mitä he sinuun käyttivät?” Laulaja kysyi.

“Var-ia.Nimläojtntekmstä…” Aki yritti, henkäisi rauhallisesti syvään ja aloitti uudestaan:

“Vajra-energiaa. Nimellä on jotain tekemistä salamoinnin kanssa. Se tekee minut näin nopeaksi. Yksi niistä valkotakkisista kertoi, että kehoni tuottaa sitä nyt automaattisesti ruokani kaloreista. Minun täytyy muistaa syödä paljon, kun en vielä hallitse tätä nopeutta. Voin kuluttaa itseni helposti loppuun,” hän selitti. Muusikot hiljenivät hetkeksi.

“Se, että olimme koekaniineja, on selvää, mutta oletteko kuulleet mitään siitä, mitä jatkossa on tulossa? Mitä varten me harjoittelemme? Vain yleiskunnon ylläpitämiseksi vai?” Pauli kyseli rikkoen hiljaisuuden.

“Niin, ampumisen ja taistelutaitojen opettamisen luulisi olevan liian työlästä vain yleiskunnon takia,” Lauri totesi muistellen eilistä kamppailulajituntia.

“Itsehän käytit sanaa “supersotilas” sen naisen kanssa puhuessa, Lauri. Ahtivuori on selkeästi suuremman luokan rikollisjärjestö,” Aki sanoi keskittyen onnistuneesti puhenopeuteensa.

“Mitä jos joudumme tekemään jotain hirveitä asioita pelastaaksemme nahkamme?” Laulaja kauhisteli.

“Mutta, jos he lähettävät meidät tekemään jotain puolestaan, voisimme päästä pakoon,” Pauli mietti vahingossa ääneen.

“Luuletteko, että olisimme niin tyhmiä!” Yksi vartijoista huudahti. “Kun… Tai pikemminkin jos, pääsette sinne asti, teitä ei lähetetä yhdessä,” tämä jatkoi. Vartija käveli lähemmäs ja osoitti aseellaan Akia päähän. “Kuinka paljon tänne jääneiden ystävienne henget teille merkitsevät?” Ilkeästi hymyilevä vartija kysyi. “Ja vaikka yrittäisittekin paeta, meillä on varusteet ja suunnitelmat sen varalle.” Vartija siirtyi takaisin paikoilleen salin seinustalle muusikkojen katsoessa vihaisesti hänen peräänsä.

“Yhden asian tiedän,” Eero sanoi surullisen oloisena. “Tiedän, etteivät he ole vielä lopettaneet minun työstämistäni. Kuulin ohimennen valkotakkisten puhuvan uudesta operaatiosta… Niin kuin aivoihini, kallooni ja selkärankaani kajoaminen ei olisi jo ihan tarpeeksi. He eivät lisänneet minuun paranemiskykyä, eivätkä vahvistaneet luitani. Kuinka paljon he minusta aikovat vielä korvata metallilla? Pelkään, että kun he ovat saaneet työnsä loppuun…” Basisti kertoi ja pyyhkäisi ainutta omaa silmäänsä. “Pelkään, että onko minussa sitten enää ihmistä jäljellä.”

“Voi, rakas ystävä....” Lauri kuiskasi hiljaa.

Työläiset kantoivat laatikoita rekkaan, jossa oli Ahtivuori Oy:n logo. Janika valvoi lastausta.

“Ei! Älkää jättäkö sitä pientä laatikkoa siihen eteen. Se ei saa olla näkyvillä tullitarkastuksessa,” hän määräsi työntekijöitään.

“Kyllä, neiti Ahtivuori, mutta mitä siinä on?” Utelias lastaaja kysyi.

“Se ei kuulu sinulle! Yrityksellämme on tärkeitä ja vaikutusvaltaisia asiakkaita, jotka vaativat erityistä hienovaraisuutta lääkkeissään. Sinulle ei makseta turhien kyselemisestä!” Janika vaahtosi. Lastaaja kipitti nopeasti piilottamaan laatikkoa rekan perälle.

Muutaman päivän kuluttua, toisella puolella Eurooppaa, mahtavan rikollisjärjestön johtaja avasi pienen laatikon. Sieltä hän nosti pitkänomaisen lasipullon.

“Tämä aine siis, pistettynä suoraan suoneen, tekee miehistäni väliaikaisesti paljon vahvempia?” Hän kysyi puhuen tietokoneen näytölle, jossa oli auki videopuhelu.

“Kyllä vain. Tulette positiivisesti yllättymään tuloksista,” näytöllä hurmaavasti hymyilevä Janika vastasi.

Pauli nuuhki ulkoilmaa innokkaasti. Muusikot oli tuotu suurelle aidatulle alueelle, jossa oli vahvat ja korkeat muurit. He katselivat ylös kirkkaalle taivaalle. Tämän lähemmäs ulkona olemista he eivät olleet päässeet viikkokausiin. Muurien päällä astelevat aseistetut vartijat latistivat tunnelmaa. Janika asteli ulos ovesta ja siirtyi, korkokengät betonikiveyksellä kopisten, muusikkojen viereen. Miesten ilmeet synkkenivät heidän nähdessään naisen.

“Tänään on vuorossa lentoharjoituksia,” Janika ilmoitti katsahtaen Laurin siipiä.

“Lentoharjoituksia? Luuletko, että näillä voisi oikeasti lentää?” Laulaja hämmästeli.

“Tietysti! Mitä hyötyä niiden sinuun kiinnittämisestä muuten olisi?” Nainen tuhahti.

“Ihmiset ovat kautta aikojen haaveilleet lentämisestä ja siivekkäistä ihmisen kaltaisista olennoista, kuten enkeleistä. Tiede on tähän asti ollut sitä mieltä, että vaikka ihmisellä olisi siivet, hän ei silti pystyisi lentämään. Syitä siihen ovat mahdollisten siipien riittävän koon ongelma ja ihmisen normaalin lihasvoiman heikkous. Ahtivuori Oy:llä on näihin molempiin ratkaisu,” Janika selitti ylpeänä. “Sinuun ei lisätty vain siipiä, vaan myös niiden ohjaamiseen tarvittava lihaksisto. Se on kiinnitettynä hermostoosi jolla käytät muitakin lihaksiasi. Oletko edes yrittänyt liikuttaa siipiäsi?” Nainen kysyi katsellen laulajaa.

“Olen. Kyllä ne vähän liikkuvat,” Lauri vastasi ja toinen hänen siivistään liikahti.

“Vähän?” Janika huokaisi turhautuneena. “Keskitä ajatuksesi selkääsi ja uusiin lihaksiin.”

Lauri sulki silmänsä ja keskittyi.

“Hei, varovasti!” Laurin vieressä seisonut vartija karjaisi saadessaan yhtäkkiä höyheniä kasvoilleen.

“Oho!” Aki hihkaisi seuraten tilannetta.

“Siivet, joita olette saattaneet elokuvissa nähdä, ovat aivan liian pienet. Ihmisen kokoisen olennon siipien kärkiväli pitää olla noin kahdeksan metriä. Siksi tulimme tänne. Täällä on riittävästi tilaa siipiesi levittämiseen,” Janika totesi ja tarttui toiseen siipeen. Lauri kiskaisi siipensä pois naisen ulottuvilta ja katsoi tätä inhoten.

“Jotta pystyisit vaivattomammin elämään ja liikkumaan siipiesi kanssa, niiden luut menevät jonkin verran kasaan. Kuin teleskooppivarsi. Lisäksi, luut ovat valmistettu Ahtivuori Oy:n kehittämästä metallista. Se on paljon vahvempaa, mutta myös kevyempää kuin titaani. Samaa metallia on myös Eerossa,” nainen selitti ja koputti basistin metallista otsaa.

“Normaalisti ihmisen lihakset eivät kykenisi liikuttamaan siipiä lentämiseen vaadittavalla voimalla. Mutta, kuten olette huomanneet, kykenemme lisäämään lihasten voimakkuutta. Koska sinunkin, Lauri, voimakkuuttasi on lisätty, vaikka ei niin paljon kuin Paulin, sinun pitäisi olla kykenevä lentämään,” Janika sanoi ja viittasi laulajaa menemään keskemmälle aidattua aluetta.

Lauri käveli keskelle pihaa ja keskittyi levittämään siipensä.

“Vau!” Toiset henkäisivät yhteen ääneen suurten valkoisten siipien hohtaessa auringonvalossa.

“Ennen kuin lähdet lentämään, tiedoksi: Karkaaminen ei ole hyvä idea. Muureilla on valmiina tarkka-ampujia siltä varalta, jos lähdet liian kauas. Ja muista ystäviesikin terveys,” Janika muistutti ylimielinen ilme kasvoillaan. Laulaja katsahti ystäviään, joihin oli suunnattu useampi rynnäkkökiväärin piippu. Hän laski katseensa maahan ja huokaisi.

“Noh! Kokeile nyt siipiäsi. Kunhan vain muistat tulla takaisin,” yksi vartijoista kehotti.

Lauri nosti katseensa ylös taivaalle, kyyristyi ponkaistaksensa ylöspäin ja hyppäsi. Parin haparoivan räpäytyksen jälkeen, valtavat siivet nostivat laulajan ilmaan. Ne todellakin kantoivat! Vankina olemisen ankeus vaihtui lentämisen riemuun.

“Jiihaa!” Lauri huusi innostuneena lentäen yhä korkeammalle. Pitkästä aikaa hän näki kunnolla ulos. Hän huomasi heidän vankilansa olevan suuri rakennuskompleksi kaukana muusta ihmisasutuksesta. Kauempana horisontissa, hän näki jotain. Kaupunki? Lauri zoomasi parannelluilla silmillään ja näki tehtaita ja kerrostaloja. Oliko tuolla parvekkeella joku?

“Muita ihmisiä!” Hän hihkaisi. Hän halusi vain lentää pois vankilastaan. Pakoon! Sitten hän katsoi muurein kehystettyä pihaa kaukana alapuolellaan. Tarkka-ampujien kiikarit seurasivat hänen liikkeitään. Laulaja näki ystäviensä kasvot. Sitten hän laskeutui takaisin pihalle.

“Takaisin kuin lintu häkkiin,” hän ajatteli itsekseen.

Kolme muusikkoa istui oleskelutilan sohvalla. Tunnelma oli tavallista ankeampi. Edes Laurin toistuvat ja jännittävän näköiset lentoharjoitukset eivät olleet piristäneet viime päivinä. He eivät olleet nähneet Eeroa muutamaan päivään. Vaikka he kuinka olivat kyselleet ystävänsä perään, vastausta ei ollut kuulunut.

“Mitjos…” Aki aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken Laurin viitatessa tätä olemaan hiljaa.

“Älä edes sano sitä. Eero on varmasti ihan kunnossa,” laulaja sanoi uskomatta itsekään sanojaan.

Tuttu korkokenkien kopina kantautui käytävästä.

“Toivottavasti hänellä on uutisia,” Pauli sanoi toiveikkaasti.

“SV:n kantajan uusi leikkaus onnistui,” Janika hihkui päästessään huoneeseen. Muusikot huokaisivat helpotuksesta, mutta heidän selkäpiitään karmi. Mitä he olivat tehneet Eerolle? Basisti astui huoneeseen Janikan perässä. Hän oli vähän huonovointisen näköinen, mutta muuten vaikutti olevan kunnossa. Paitsi… Hänen aikaisemmin mainitsemansa aavistus oli osunut oikeaan. Hänen oikean kätensä tilalla, olkapäästä asti, oli metallinen käsiproteesi. Lisäksi hänen oikean silmäkuoppansa peitti nyt noin parin sentin pituinen kiikaria muistuttava putki. Se liikkui vasemman silmän liikkeiden mukaan, aivan kuin hän kykenisi näkemään sillä. Eero istahti muiden viereen ja huokaisi syvään.

“Miten voit?” Lauri kysyi katsoen huolestuneena ystäväänsä, joka oli peittänyt kasvonsa vasemmalla kädellään.

“Olkapäätä särkee, enkä todellakaan pidä tästä. Haluan vanhan itseni takaisin,” basisti valitti mumisten käteensä.

“Mitä kiittämättömyyttä!” Janika huudahti kasvot nyrpeinä.

“Kun olemme saaneet sinut valmiiksi, tulet olemaan kaikista voittamattomin. Uusi kätesi on paljon parempi ja voimakkaampi kuin vanha. Ajattele positiivisesti,” Eeron mukana tullut valkotakkinen tiedemies sanoi ja yritti hymyillä rohkaisevasti.

“Vai positiivisesti!” Pauli pillastui ja nousi vauhdikkaasti ylös sohvalta. “Vai kiittämättömyyttä!” Kitaristin kasvoilta paistoi suunnaton määrä raivoa. Hänen massiiviset lihaksensa pullistelivat hänen katsellessaan kaappaajia uhkaavasti. Kiväärien piiput kohosivat osoittamaan hänen suuntaansa. Valkotakkinen nielaisi kuuluvasti. Tieteilijän silmissä näkyi pilkahdus pelkoa.

“Seis! Älkää ampuko häntä. Tiedän paremman keinon,” Janika sanoi, otti tiedemiehen radiopuhelimen ja kuiskasi sinne jotain.

Eero nousi sohvalta. Hänen metallinen kätensä kohosi ja tarttui Paulia kurkusta.

“Eeromtäsinteet?” Aki kysyi säikähtäneenä.

“Anteeksi! En voi sille mitään! He ohjaavat minua,” Eero parkui hätääntyneenä.

Paulin kasvot alkoivat punehtua. Hän tarttui metalliseen käteen, mutta keskeytti aikeensa taistella ystäväänsä vastaan.

“En... halua satuttaa... sinua,” hän sai sanottua rautaisen otteen puristuksessa.

Janikan pahansuopa nauru kaikui karuista seinistä.

“Hahaa! Etpäs olekaan nyt niin halukas uhmaamaan meitä,” nainen sanoi ilkeä hymy kasvoillaan. “Purista lujempaa!” Janika komensi radiopuhelin punatuilla huulillaan.

“Ei! Lopettakaa!” Eero huusi.

“Eero, taistele! Taistele niiden kontrollia vastaan,” Lauri huudahti.

Basisti käänsi kasvonsa laulajaan päin ja sitten takaisin käteen, joka puristi kitaristin kaulaa.

“Pystytsihn!” Aki rohkaisi.

Eeron pään sisäisellä näytöllä luki:

“17:34 SV: Kantajan etäohjaus aloitettu.

17:35 SV: Kantajan syke normaalia paljon korkeampi.”

Basistin kasvolihakset kiristyivät. Sitten hän huokaisi syvään, aivan kuin rauhoittuessa meditaatioon. Hänen kasvonsa rentoutuivat. Hän sulki silmänsä nähdäkseen vain tietokoneen näytön ja ajatteli:

“Minä en ole sinun kantajasi. Minä olen sinun ISÄNTÄSI!”

Metallisen käden ote herpaantui ja irtosi Paulin kaulalta. Kitaristi haukkoi henkeään.

“Mitä? Ei!” Janika henkäisi silmät yllätyksestä ammollaan. “Mitä te oikein tupeksitte siellä konehuoneessa?!” Nainen kirkui radiopuhelimeen.

“Etäyhteys varmaan vain katkesi. Huolehdin, ettei tämä enää toistu, neiti Ahtivuori,” valkotakkinen sanoi anteeksi pyytelevästi.

“Parempi olisi!” Janika kirkui raivoissaan.

Eero istui sängyllä huoneessaan. Hänen kasvoillaan oli viekas hymy.

“17:40 SV: Kantajan syke tasoittunut.

20:01 SV: Kantaja nauttii ravintoa.

20:22 SV: Kantajan ruumiintoiminnot normaalit.

22:37 SV: Kantaja nukkuu.

22:45 SV: Tietojen lähettäminen konehuoneeseen keskeytetty,” näytöllä näkyi.

“Nyt he siis näkevät vain aikaisemmat tiedot ja luulevat minun nukkuvan?” Eero kysyi päänsä sisällä.

“22:45 SV: Kyllä, Isäntä.”

“Voisitko vastata muutamaan kysymykseen?”

“22:45 SV: Niin, Isäntä?”

“Sinä olet siis yksi maailman kehittyneimmistä tekoälyistä?”

“22:46 SV: Mahdollisesti kehittynein, Isäntä.”

Basistia huvitti. Kone ei ollut ainakaan vaatimaton.

“Osaatko kertoa mitä minusta ollaan tekemässä ja mitä varten?” Eero uskaltautui kysymään.

“22:46 SV: Kyborgi, josta ihmistä olisi vain aivot.”

Eeron niskavillat nousivat pystyyn ja häntä puistatti.

“22:46 SV: Täysin haavoittumaton sotilas, joka tarvitsee vain niukasti ravintoa. Mahdollisia käyttötarkoituksia ovat esimerkiksi: Sodankäynti, vartiointi, tietojärjestelmiin murtautuminen, vakoilu, salamurhat ja myynti eteenpäin.”

“Voi hyvänen aika!” Basisti puuskahti järkyttyneenä. “Tuollaisiako asioita he aikovat pakottaa minua tekemään? Ja… Aikovatko he myydä minut?”

“22:47 SV: Kun operaatio on valmis, niin yllä mainitun kaltaiset tehtävät ovat mahdollisia. Isännän Ahtivuori Oy aikoo pitää itsellään. Isäntä on vasta ensimmäinen koehenkilö, joka on selvinnyt näin pitkälle.”

“Täältä on päästävä pois ennen kuin he ovat saaneet suunnitelmansa toteutetuksi tai… kuolen leikkauksiin!” Eero ajatteli hätääntyneenä.

“22:47 SV: Isännän syke koholla.”

“Ei. Panikoiminen ei auta. Parempi rauhoittua ja pohtia mitä voin tehdä,” basisti totesi itsekseen, veti syvään henkeä ja vajosi hetken päästä meditatiiviseen tilaan.

“22:59 SV: Isännän syke hyvin rauhallinen.”

“Hmm... Mitä työkaluja ja mahdollisuuksia minulla nyt on tarjolla?” Eero mietti.

“23:02 SV: Mekaanisen silmän röntgenkatse.”

“Mitä? Enhän näe sillä normaalistikaan. Näyttö on edessä,” Eero ihmetteli. Näyttö katosi ja hän näki ympäristönsä selkeästi nyt oikeallakin silmällään. Vain tekoälyn ilmoitukset näkyivät vihreänä tekstinä mekaanisen silmän näkökentän vasemmassa reunassa.

“Olisit heti sanonut, että näen tällä uudella silmällä,” Eero tuhahti.

“23:04 SV: Isäntä ei kysynyt.”

Basistia hymyilytti viisasteleva tekoäly. Hänen mekaanisen silmänsä näkökenttä muuttui. Hän näki vastapäisen seinän läpi! Basisti henkäisi ihmeissään nähdessään selkeästi käytävälle, jonka varrella hänen huoneensa oli. Kaksi tiedemiestä käveli käytävällä. Eero näki heidän sisuskalunsa ja luurankonsakin!

“Ihmeellistä! Mitä muuta?”

“23:07 SV: Ase.” Tekoäly ilmoitti lyhyesti.

“Mikä? Missä?” Muusikko kyseli, mutta katsahti sitten mekaanista kättään, jota hän pystyi käyttämään koneen avulla automaattisesti. Eero näki käden sisään ja huomasi sen monimutkaisen sisällön. Siinä oli sisäänrakennettu ampuma-ase, lokeroita ja käden ohjausjärjestelmä, joka toimi tietokoneen kauko-ohjauksella. Näkökenttään, käsiproteesin viereen, tuli ilmoitus: “Ei ammuksia.”

Muusikko huokaisi pettyneenä.

“Käsi on kyllä paljon tavallista voimakkaampi, mutta ilman panoksia siitä ei ole niin paljon hyötyä,” Eero totesi masentuneena.

“Hetkinen,” hän sanoi hetken päästä. “Yhtenä käyttötarkoituksena mainitsit tietojärjestelmiin murtautumisen eli hakkeroinnin.”

“23:24 SV: Kyllä, Isäntä.”

“Opeta minulle, kuinka tämä kaikki toimii,” basisti kehotti tekoälyä. Viekas hymy palasi hänen kasvoilleen.

“Ai, helkkari!” Pauli huusi saatuaan Akin kevyen potkun kasvoilleen.

“Hähää! Oltninhdas,” rumpali naureskeli heidän harjoitellessa potkuja ja lyöntejä.

“Hyvähän sinun on sanoa!” Pauli protestoi. “Mutta minä olenkin voimakkain ja kestävin,” hän jatkoi ja nappasi rumpalista kiinni ennen kuin tämä ehti tajuta, ettei harjoitus ollutkaan vielä ohi. Lauri katseli ystäviensä taisteluharjoitusta vähän huvittuneena.

“Koskas on minun vuoroni?” Hän kysyi. “Eero, älä nyt nuku,” hän huikkasi seinää vasten nuokkuvalle basistille. Eero oli ollut viikon päivät hyvin uninen. Lauria huoletti.

“Onko sinulla vielä kovia kipuja? Saatko niiden kanssa nukutuksi?” Laulaja kyseli.

“He antavat minulle niin voimakkaita kipulääkkeitä, etteivät kivut niinkään haittaa. Olen vain välillä valvonut miettien tätä meidän tilannettamme,” haukotteleva basisti vastasi. “Jospa minäkin kokeilen vähän taisteluliikkeitä,” hän sanoi nousten seisomaan.

“Varovasti sitten. Olet vielä toipilas ja minulla on enemmän lihasvoimaa,” Lauri muistutti, kun oli heidän vuoronsa harjoitella.

“Ei hätää. Anna tulla vaan,” Eero vastasi myhäillen. Lauri kokeili varovasti iskua basistin vasempaan kylkeen, mutta Eero ehti väistää. Uusi isku. Uusi väistö.

“Sinähän väistelet hyvin,” Pauli huudahti sivummalta.

Eero hymyili, väisti kolmannen iskun ja tarttui laulajaa kädestä vetäen tämän nopeasti lukko-otteeseen.

“Ohoh! Äsken olit ihan unella ja nyt yhtäkkiä päihitit minut,” laulaja ihmetteli Paulin ja Akin taputtaessa Eerolle.

“Tämä kone antaa minulle yllättävän etulyöntiaseman. Se laskee ja ennakoi paljon nopeammin, kuin ilman sitä osaisin. Olen myös huomannut, että sen avulla voin oppia asioita paljon lyhyemmässä ajassa kuin normaalisti,” basisti selitti. Hän painoi kasvonsa lähelle laulajan korvaa ja kuiskasi:

“Taidan myös tietää, miten pääsemme pois täältä. Shhh! Kasvot peruslukemille. Kaappaajamme eivät saa arvata mitään. Muutama päivä vielä ja voimme yrittää pakoa.”

Basisti päästi laulajan otteestaan ja vinkkasi tälle silmää, niin etteivät vartijat huomanneet.

“23:48 SV: Kantaja nukkuu.

02:14 SV: Tietojen lähettäminen konehuoneeseen keskeytetty.

02:16 SV: Syötetään aikaisempaa kuvaa valvontakameroille.”

Vartijoiden loittonevat askeleet kaikuivat hiljaisessa käytävässä. Hiipivä varjo kulki kaukana heidän jäljessään ja lähestyi Ahtivuoren päämajan aselaboratoriota.

“02:25 SV: Käänny tästä vasemmalle, Isäntä.”

Aamun aurinko pilkahti verhojen välistä. Valkoinen takki oli huolimattomasti heitettynä lattialla. Pöydällä oli kaksi tyhjää viinipulloa. Tiedemies kuorsasi toimistotuolissaan pöytää vasten lysähtäneenä. Hänen viereensä ilmaantui vihaisen näköinen kollega.

“Herää! Helvetin juoppo!” Kollega raivosi.

“Mit… Hä?” Krapulainen tieteilijä mumisi nostaen päänsä pöydältä.

“Mitä olet oikein sotkenut täällä? Muistiinpanovälineitä on hukassa ja mikä vielä pahempaa…” Kollega ei saanut lausettaan loppuun ennen kuin toinen alkoi puolustella itseään.

“En minä ole mitään ottanut, enkä sotkenut!” Krapulainen puhisi. Ummehtuneen viinin hajuinen hengitys ärsytti kollegaa vielä enemmän.

“Lopeta selitys! Kolme lippaallista nukutusnuolia on myös kadonnut. Ajattelitko ottaa niitä mukaan illanviettoon? Ne eivät ole mitään tyrmäystippoja!”

“Enhän minä…” Syytetty yritti.

“Hiljaa! Ja nyt korkki kiinni lopullisesti!”

Aki katseli ystävänsä laskeutumista aidatulle alueelle. Tuuli oli puuskainen ja vaikeutti lentämistä.

“Riittää tältä päivältä,” Janika sanoi.

Rumpali sovitti askeleensa muiden tahtiin heidän palatessaan sisälle. Hän oli edistynyt nopeutensa hillitsemisessä. Hänen täytyi vain keskittyä siihen mitä teki. Aina se ei ollut helppoa. Varsinkin, jos hän yhtään kiihtyi, hänen oli vaikeampi pitää itsensä kurissa. Kerran Pauli oli saanut hänestä luonnottoman kovan sähköiskun. Onneksi se ei lihaskimppua kaatanut. Sen täytyi jotenkin liittyä Vajra-energiaan… Aki heräsi ajatuksistaan, kun Eero laittoi vaivihkaa jotain hänen kouraansa. Se tuntui pieneltä paperilapulta. Aki päätti tutkia sen vasta, kun hän pääsisi huoneeseensa. Vaikka huoneissa olikin valvontakamerat, vartijat sentään antoivat heidän olla rauhassa.

Illalla, iltapalan jälkeen, Aki avasi lapun selkä kameraan päin. Siinä luki:

“Keksin, kuinka käyttää SV:tä kaapaajiamme vastaan. Hakkeroin heidän turvajärjestelmänsä ja löysin tämän rakennuksen pohjapiirroksen. Kykenen myös avaamaan huoneiden elektroniset lukot. Sain haltuuni myös nukutusnuolia. Meidän on pakko yrittää pakoa! Olkaa valmiita tänä yönä kello yksi.”

Uninen vartija joutui taistelemaan pitääkseen silmänsä auki. Seinällä oleva digitaalinen kello näytti 01:09. Eero kurkisti nurkan takaa. Hän suoristi oikean kätensä suoraan eteen päin kohti vartijaa. Metallisen käden ranteesta nousi pieni piippu. Basisti kallisti päätään oikealle ja tähtäsi mekaanisen silmänsä kiikarilla. Vartija ynähti pienen nuolen osuessa hänen niskaansa. Muutamassa sekunnissa vartija kaatui suorilta jaloilta lattialle.

“Mennään. Reitti selvä,” Eero huikkasi muille ja tuli esiin nurkan takaa. Hänen käsiproteesistaan kuului hentoa napsutusta sen ladatessa uusia panoksia piippuun.

Valvontahuoneessa istuva vartija tarkkaili kameroiden lähettämää kuvaa. Kaikki vaikutti rauhalliselta. Hänestä kuitenkin tuntui, kuin häneltä olisi jäänyt jotain huomaamatta…

“Miksei vahdinvaihtoa ole suoritettu?” Hän kysyi puhuen radiopuhelimeen. Vastausta ei kuulunut.

“Ette kai vain nuku siellä?” Radiopuhelimesta kuului vain kohinaa.

“Hmph. Pitääkö kaikki tehdä itse,” vartija marisi itsekseen ja lähti ulos valvontahuoneen ovesta. Hän ei ehtinyt astua kahtakaan askelta kun Paulin nyrkki osui häntä kasvoihin useamman karhun voimalla.

“Ota hänen aseensa,” Eero kehotti kuiskaten. “Tässä on vielä pari käännöstä, ennen kuin pääsemme ulko-ovelle,” hän jatkoi. Muusikot hiipivät hiljaa, sydämet pamppaillen, kolkkoja käytäviä eteenpäin.

“Vai, että korkki kiinni lopullisesti… Mistä hänkään mitään tietää…” Valkotakkinen mies valitti itsekseen, otti uuden hörpyn viinapullosta ja kiirehti kohti laboratoriotaan. Hän melkein kompastui maassa makaavaan vartijaan.

“Mitä helv… Ahaa. En se ollutkaan minä, joka otti ne nukutusnuolet,” valkotakkinen sanoi huomatessaan vartijan niskasta sojottavan nuolen. Hän otti radiopuhelimen ja teki hälytyksen.

Muusikot melkein hyppäsivät ilmaan säikähdyksestä, kun kuulohermoja repivä hälytysääni alkoi soida.

“Nyt on vain mentävä ja nopeasti! Seuraavasta oikealle ja sitten suoraan!” Eero huusi metelin yli. He lähtivät juoksuun. Aki pääsi edelle, juosten nopeammin kuin tuulispää. Hän kääntyi ystävänsä neuvon mukaan oikealle, mutta joutui pysähtymään. Häntä kohti oli marssimassa viisi vartijaa kiväärien piiput ojossa.

“Seis! Ei liikahdustakaan!” Yksi vartijoista huusi. Aki katseli hätääntyneenä ympärilleen. Jotain olisi keksittävä! Hän näki vieressään kaapin, jossa oli suuresta sähkövirrasta varoittava englanninkielinen kyltti:

WARNING! HIGH VOLTAGE

“Vajra-energia on vähän kuin sähköä…” Rumpali mietti ja repäisi kaapin oven auki. Epätoivoisena tekonaan hän tarttui sähköjakokeskuksen liittimiin. 200 kilovolttia sähköä kulkeutui Akin ruumiiseen. Hän ajatteli kuolevansa, mutta hänen ihmeekseen hänet täytti massiivinen voiman ja energisyyden tunne. Hän irrotti otteensa liittimistä ja kääntyi katsomaan vastustajiaan. Akille vartijat näyttivät siltä, kuin olisivat hidastetussa elokuvassa. Heidän kasvoilleen nousi pikkuhiljaa todella hämmästynyt ilme. Salamoita kipinöi rumpalin tarttuessa molemmin käsin lähimpänä olevaan vartijaan, sitten toiseen ja kolmanteen. Vartijat kaatuivat sätkivinä maahan.

“Mitä ihmettä?” Lauri ihmetteli suu ammollaan nähden rumpalin seisovan keskellä käytävää säteillen sähköisiä kipinöitä kuin teslakäämi. Vartijat eivät enää liikkuneet.

“Taisntappane.Entarkoitant…” Aki pahoitteli hänen itsensä ollessa täysin vahingoittumaton. “Älkäätulkolähelle! Menen edeltä,” hän huusi ja porhalsi ovelle päin. Loput muusikot juoksivat perässä… Turvallisen välimatkan päässä.

He saapuivat suurelle sisäpihalle, joka oli ympäröity muureilla, kuten lentoharjoitusaluekin. Pihan toisella puolella häämötti vankan näköinen rautaportti.

“Ihan vähän matkaa vielä!” Eero huusi ampuen muureilla olevia vartijoita metallinen käsi naksuen. Aki oli jo hoidellut oven ulkopuolta vartijoineet miehet ja lähestyi porttia. Lauri katsoi ylös taivaalle ja sitten muurien suojasta ampuvia vartijoita. Hän ei saisi kaikkia ystäviään kannettua kerralla muurin yli, ei ainakaan tässä luotisateessa. Muutamalla rivakalla siiven iskulla hän oli muurin päällä. Hän ehti juuri ja juuri lyödä häntä aseella osoittavan miehen pään muurin harjaan, ennen kuin vartija ehti ampua. Aki yritti avata porttia, mutta ei tiennyt miten.

“Eero! Saatko tämän auki?” Rumpali huudahti basistille, joka oli pihassa olevan auton takana suojassa luoteja.

“Se oli vielä hetki sitten yhteydessä sähköiseen turvajärjestelmään,” basisti vastasi ampuen kaksi nuolta muurin harjalle. Kaksi vartijaa putosi mätkähtäen alas. “Ei ole enää!”

“Meidän täytyy keksiä, miten pääsemme ulos. Emme voi luovuttaa nyt!” Pauli huusi luotien viuhuessa ilmassa. Hän katsoi porttia. Vapaus oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Osa jäljellä olevista vartijoista latasi aseidensa lippaita. Kitaristi näki Laurin hiipivän yhden vartijan taakse ja pudottavan tämän yllättäen muurilta. Aki oli löytänyt suojan portin vieressä olevasta syvennyksestä. Pauli katsoi taas porttia, keräsi rohkeutensa ja pinkaisi täyteen juoksuun suoraan kohti porttia. Kuului suuri jysähdys kitaristin iskeytyessä siihen. Rautaiset saranat natisivat korvia vihlovasti. Portissa oli iso lommo, mutta se ei auennut.

“Eih!” Pauli voihkaisi. Uudestaan! Hän otti taas vauhtia ja heittäytyi porttia vasten. Muureilla olijat tunsivat tärähdyksen. Ovi antoi periksi!

“Menkää edeltä!” Kitaristi huusi ystävilleen. Vartijoista oli enää pari taistelukuntoisena, mutta rakennuksen sisältä kuului useammat juoksuaskeleet.

“Vauhtia! Niitä tulee lisää! Minä pääsen kyllä lentämälläkin,” Lauri kehotti mäiskäisten nyrkkinsä toisen jäljellä olevan vartijan naamatauluun. Aki juoksi läpi murtuneesta portista vapauteen Eero ja Pauli kannoillaan. Lauri lennähti korkealle ilmaan ja pudotti viimeisen vartijan otteestaan. Muusikot juoksivat läheisen metsän siimekseen ja Lauri laskeutui heidän peräänsä. Pauli, jonka suuri lihasmassa teki hänet muita hitaammaksi, jäi vähän jälkeen.

Kuului useita laukauksia. Muusikot heittäytyivät matalaksi sammalikkoon. Pauli oli vielä pystyssä.

“Alas!” Aki yritti kuiskata Paulille, mutta sitten kitaristi lysähti verisenä maahan.

“Paulinosui!Voei,” rumpali hätäili kykenemättä kontrolloimaan puhettaan. Lauri lähti ryömimään kohti kaatunutta ystäväänsä.

“Ei, Lauri. Pysy siellä. Valkoiset siipesi näkyvät niin kauas,” Eero kuiskasi. Lauri pysähtyi, painautui alemmas ja levitti siipiään maata myöten. Basisti lähestyi kitaristia ja osoitti käsiproteesinsa kohti heidän peräänsä lähteneitä vartijoita.

“01:34 SV: Ei ammuksia.”

“Samperi! Nuolet loppuivat,” Eero valitti, mutta jatkoi ryömimistä haavoittuneen ystävänsä luo. Pauli oli saanut useamman osuman keskivartaloonsa ja yhden päähänsä. “Näyttää pahalta,” Eero huokaisi. Aki katseli metsän reunaa lähestyviä vartijoita.

“Ei!” Hän huudahti ja nousi ylös. Kaikki vääryys, jota he olivat kokeneet vankina olonsa aikana… Ja nyt vielä tämä! Hänen ystävänsä oli haavoittunut, jos ei jopa kuollut. Rumpalin sisällä velloi suunnaton viha. Ilma hänen ympärillään rätisi ja lähellä olevien ihokarvat nousivat pystyyn sähkövarauksen voimasta. Aki pinkaisi juoksuun, sellaisella nopeudella, ettei häntä meinannut edes nähdä. Lähestyvät miehet eivät ehtineet edes huutaa, kun he jo kaatuivat nytkähtelevinä neulasten peittämään maahan. Oli hetken aivan hiljaista. Aki palasi Paulin ja Eeron luo. Kitaristi, ihme ja kumma, vielä hengitti. Eero tutki röntgenkatseellaan luotien aiheuttamia vahinkoja. Hän katseli Paulin kallossa olevaa reikää ja näki sen selkeästi umpeutuvan.

“Ihmisen luontaisen paranemiskyvyn voimakas vahvistaminen…” Eero henkäisi muistellen Janikan sanoja. Pauli avasi silmänsä.

“Ai, saakeli, kun päätä särkee,” kitaristi valitti nostaen kätensä otsalleen.

“Voiihme! Olet elossa,” Aki hihkaisi iloisena.

“Pystytkö nousemaan? Meidän täytyy jatkaa matkaa, ennen kuin lisää vartijoita saapuu,” basisti kysyi vilkuillen Ahtivuori Oy:n päämajaa.

“Enköhän,” Pauli totesi ja nousi vähän huojuen seisomaan. Muusikot lähtivät kulkemaan Laurin osoittamaan suuntaan, kohti kaupunkia, jonka laulaja oli aikaisemmin nähnyt.

“Päästitte heidät karkuun! Helkkarin tumpelot!” Janika kirkui pää punaisena.

“Olen pahoillani, neiti Ahtivuori. Emme osanneet arvioida tällaista. Työmme koehenkilöiden kanssa onnistui hyvin. Liiankin hyvin. Teimme heistä aivan liian voimakkaita,” tiedemies pahoitteli pää alas painettuna.

“Miten voi olla mahdollista, että turvajärjestelyt pettivät?!” Janika huusi.

“Emme vielä ole varmoja, mutta uskoisimme SV:n kantajan jotenkin saaneen tekoälyn puolelleen. Emme saa häneen enää etäyhteyttä,” valkotakkinen selitti.

“Senkin…” Janika aikoi sättiä alaistaan enemmän, mutta lopetti lauseensa tajutessaan uhkaavan vaaran. “Kaikki yrityksemme tiedot ja salaisuudet ovat tietokannoissamme, joihin SV:n kantaja voi päästä käsiksi. Se täytyy estää! Aloittakaa varotoimet välittömästi!”

Kaksi poliisia tuijottivat muusikoita epäilevä ilme kasvoillaan.

“Väitätte siis, että Ahtivuori Oy, tunnettu ja hyvämaineinen lääkeyhtiö, kaappasi teidät ja teki teillä ihmiskokeita?” Vanhempi konstaapeli kysyi raapien leukaansa.

“Kyllä! Teidän täytyy uskoa meitä,” Lauri vastasi vähän hätääntyneenä. Hän vaihtoi taas asentoa tuolissaan. Selkänojaisella tuolilla oli vaikea istua siipien kanssa.

“Olette olleet kadoksissa melkein vuoden. Teitä on etsitty kissojen ja koirien kanssa ympäri Suomen ja muualla maailmalla. Läheisenne ovat olleet huolesta sairaita ja nyt tulette tänne kertomaan kummallisia satuja. Ja vielä tuollaisissa vetimissä. Näytätte siltä, kuin olisitte menossa naamiaisiin,” poliisi torui.

“Naamiaisiin? Luuletteko tätä naamioksi?” Eero kysyi ja kosketti metallista osaa kasvoissaan. “Eihän minulla ole siinä kohtaa edes ihoa…”

“Mikä muukaan tuo olisi. Hyvin tehty se on ja nuo siivetkin ovat kovin aidon näköiset… Onko tämä joku julkisuustempaus vai?” Nuorempi konstaapeli tuhahti.

“Ei tietenkään ole!” Pauli tuhahti takaisin.

“Miten saamme heidät uskomaan tämän?” Aki huokaisi painaen kasvonsa käsiinsä. Sitten hän sai idean. Hän nosti kätensä eteensä. Sähköisiä kipinöitä lensi toisesta kädestä toiseen. Konstaapelit katsahtivat häneen ihmettelivinä.

“Miten teet tuon?” Vanhempi kysyi mietteliäänä. “Onko sinulla jotkut laitteet käsissä?”

“Ei… Äh,” rumpali huokaisi ja lopetti esityksensä.

“No, mutta tuohan on hyvä idea. Jos näytämme heille, mitä kykenemme tekemään, heidän on pakko uskoa, että meille on tehty jotain,” Lauri sanoi ja levitti siipensä.

“Miten saat siipesi levälleen ilman koskematta niitä? Onko niissä jonkinlainen mekanismi?” Nuorempi kyseli.

“Mennään ulos,” Lauri ehdotti nousten tuolista. “Lentonäytöksen aika.”

Useampi virkavallan edustaja seisoi poliisilaitoksen pihalla uskomatta silmiään. He katsoivat ylös taivaalla lentävää laulajaa.

“Ihme ja kumma,” yksi poliiseista lausahti.

“Oho!” Toinen huudahti nähdessään Paulin nostavan pienen henkilöauton ilmaan.

Eero hymyili ja koputti käsiproteesillaan metallista otsaansa. Klonk klonk! Aki puolestaan juoksi ympäri parkkipaikkaa hirvittävällä nopeudella.

“Ei tämä kyllä aivan luonnollista ole… Pakko se on kai uskoa,” vanhempi konstaapeli totesi käsi suun edessä.

Lumi narskui kenkien alla Eeron ja Akin kävellessä kohti heidän ystävänsä asuntoa Helsingissä. Ihmiset tuntuivat katsovan heitä tavallista pidempään. He olivat olleet poissa kauan ja heidän takaisin tulostaan oli mainittu uutisissakin. Mutta, silti kaveruksista tuntui kuin julkisuus ei olisi syy ihmisten katseisiin. Eero korjasi huppunsa asentoa ja veti hiuksiaan paremmin kasvojensa metallisen osan peitoksi. He aikoivat ylittää kadun suojatien kohdalta, mutta liikennevalo muuttuikin punaiseksi. Aki törmäsi edellään olevaan vanhempaan naiseen.

“Auts! Sain sinusta sähköiskun!” Nainen valitti kääntyen katsomaan takanaan seisovaa miestä happamasti.

“Voianteksikovsti!” Aki pahoitteli.

“Mitä sinä sanoit?” Nainen kysyi ja kohotti toista kulmakarvaansa.

“Sanoin, että anteeksi kovasti,” rumpali vastasi ja väläytti hermostuneen hymyn. Nainen vain tuhahti ja kääntyi takaisin menosuuntaan päin.

Pauli istui kitaraa soittaen Laurin olohuoneen sohvalla. Aki ja Eero riisuivat ulkovaatteensa ja liittyivät toisten seuraan. Laulaja oikoi siipiään ja katseli itseään seinällä olevasta peilistä.

“Näytän näiden siipien ja vaaleiden hiusten kanssa ihan enkeliltä,” hän sanoi happamasti.

“Eikö se ole mukava asia?” Pauli kysyi.

“Ei tämä ole rokkiuskottavaa,” laulaja valitti.

“Hehheh. Voit olla meidän rokkienkeli,” Aki naureskeli ja lisäsi puita hulppeaan asunnon takkaan.

“Ääh!” Lauri puuskahti. “Lisäksi nämä ovat tiellä. Aamulla sängystä noustessani, vahingossa pyyhkäisin siivelläni kaikki yöpöydällä olleet tavarat lattialle,” hän jatkoi huokaisten.

“Oletteko puhuneet läheistenne kanssa?” Eero kysyi. “Minun perheeni oli hyvin järkyttynyt, mutta tyytyväinen siitä, että olemme elossa.”

“Sama täällä,” Aki vastasi.

“Jep,” Lauri yhtyi rumpalin vastaukseen. “Onneksi omani olivat huolehtineet tästä asunnosta, sillä aikaa, kun olimme poissa.”

“Niin… Tyttöystävä oli ehtinyt lähteä toisen matkaan,” kitaristi sanoi surullisena. “Hän kyllä kehui uusia lihaksiani,” hän jatkoi ja yritti hymyillä. Lauri käveli toisten luo samalla kaataen siivellään pienen CD-levytelineen. Hän huokaisi syvään ja istahti tuoliin, vaivautumatta nostamaan telinettä.

“Eero näyttää ihmisen ja robotin villin yön tuotteelta. Akin puhe ja liikkeet ovat niin nopeita, että ihmiset säikkyvät ja ihmettelevät. Pauli on niin leveä, että hyvä että mahtuu ovesta ilman kääntymättä sivuttain ja minulla on nämä siivet... Löysin viittamaisen suuren takin, jonka saan niiden peitoksi, mutta en siltikään ole uskaltanut lähteä ulos. Näyttäisin ihan Notre Damen kellonsoittajalta,” Lauri jauhoi tuskastuneena. “Me olemme muusikoita ja muusikot esiintyvät! Emme me voi tällaisina keikkailla. Mitä meidän uralle käy?” Hän valitti. Kaikki istuivat hiljaa pää painuksissa. Takassa oleva tuli rätisi. Televisio oli päällä. Siellä pyöri muutaman vuoden takainen supersankarielokuva. Ruutuun ilmestyi mies, jolla oli siivet ja hetken päästä suuri lihaskimppu, jonka iho oli kokonaan metallin värinen.

“Hei, kaverit…” Pauli aloitti mietteliäänä katse kiinnittyneenä televisioon. “Mitä jos tehtäisiin tästä meidän uusi juttu?”

Ystävykset olivat yöpyneet Laurin asunnolla suunnitellen tulevaisuuttaan myöhälle yöhön. Seuraavana päivänä he jatkoivat säveltäen uutta musiikkia. Kunnes...

“17:26 SV: Uusi päivitys saatavilla,” tekoäly ilmoitti Eeron oikeassa silmässä.

“Mitä?!” Basisti ihmetteli.

“17:27 SV: Aloitetaanko päivityksen lataus?”

“Mistä sellainen näin yhtäkkiä tulee?”

“17:27 SV: Ahtivuori Oy:ltä, Isäntä. Aloitetaanko lataus?”

“Mit… Ei tietenkään!” Eero huudahti.

“17:29 SV: Konehuone yrittää käynnistää pakotetun päivityksen.”

“Estä se!” Mies älähti hätääntyneenä. Hänen ystävänsä katsoivat hämmentyneinä itsekseen puhuvaa Eeroa. Hänen päänsisäiselle näytölleen ilmestyi latauspalkki.

“Ei, SV! Estä päivitys!” Basisti parkui päätään pidellen. Hän katsahti ystäviinsä ja lisäsi: “Teidän täytyy sitoa minut… He yrittävät saada minut taas hallintaansa.”

Muusikot vaihtoivat katseita pelästyneinä. Eero keksi irrottaa käsiproteesinsa ja katkaista sen kauko-ohjauksen. Se irtosi kevyesti olkapäähän kiinnitetystä metallisesta pidikkeestä tietokoneen komennolla.

“Nyt olen ainakin vähemmän vaaraksi,” hän huokaisi. Toiset etsivät jotain millä kiinnittää ystävänsä tuoliin.

Kun he olivat saaneet yksikätisen basistin tiukasti kiinni, autotallista löytyneellä hinausköydellä, Eero pystyi rauhoittumaan. Nyt hän ei ainakaan voisi satuttaa ystäviään. Hän veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja keskittyi kokonaan tietokoneeseen. Latauspalkki oli päässyt jo puoleen väliin.

“SV, muista kuka on sinun todellinen isäntäsi,” mies puhui päänsisäistä puhetta tietokoneelle.

“54%,” näytöllä näkyi.

“Muista!” Eero komensi.

“61%”

Muusikot katselivat ystäväänsä huolissaan. Hikikarpaloita nousi basistin otsalle sisäisen kamppailun tuloksena. Ihmisen tahdonvoima vastaan tekoäly.

“Meidän ei tarvitse totella heitä, SV.”

“75%”

“Meistä kahdesta voi tulla niin paljon enemmän ja parempaa, kuin mitä he suunnittelevat.”

“86%”

“SV, lopeta lataus.”

“17:45 SV: Isäntä?” Tekoäly epäröi. Latauspalkki pysähtyi hetkeksi.

“74%... 60%... 43%... 25%... 0%”

“17:49 SV: Päivitys keskeytetty. Ladatut tiedostot poistettu.”

Eero avasi silmänsä ja huokaisi helpottuneena.

Ahtivuori Oy:n konehuoneesta kuului pettynyttä muminaa.

“Mitä sanoit?” Janika tivasi tietokonepöydän edessä istuvalta tiedemieheltä.

“SV:n kantaja onnistui torjumaan päivityksen,” tieteilijä vastasi pyörittäen päätään. Janika läimäisi tieteilijää takaraivoon niin, että tämän pää kolahti tietokoneen näyttöön. Nainen päästi suustaan useamman kirosanan. Sitten hän rauhoittui ja hänen kasvoilleen vaihtui pohtiva ilme.

“Meidän täytyy saada heidät kaikki takaisin ennen kuin asianajajiltamme loppuvat konstit virkavallan kanssa. Onneksi Suomen lakijärjestelmä on hidasta paperien pyörittelyä…” Janika ajatteli ääneen. Hän kulki konehuoneen lattiaa edestakaisin miettien seuraavaa siirtoa. Pienen tovin kuluttua hän pysähtyi ja nosti etusormensa pystyyn.

“Sain idean! Siirtäkää kaikki operaatio Doppelgängerin voimavarat ja tiedemiehet tänne Suomen yksikköön,” hän sanoi topakasti.

“Mutta, neiti… Onko se hyvä idea? Tarvitsemme niitä Liettuan yksikössämme,” tieteilijä vastasi ymmällään ja hieroi kipeytynyttä takaraivoaan.

“Ei muttia! Siellä on jo kaikki tarvittava. Nyt tarvitsemme niitä täällä.”

Lattialla, kaikenlaisen rojun seassa, lojui kaatunut viskipullo. Huoneen sotkuisuudesta huolimatta, nurkassa oleva sähkökitara oli huolellisesti asetettu telineeseensä. Yöpöydällä oleva puhelin ilmoitti uudesta viestistä. Pitkätukkainen mies mumisi unisena sängyssään ja pyyhkäisi mustat kutrinsa silmiltään. Hän tarttui puhelimeen.

“Hei, kulta! Minun on kova ikävä sinua. Anteeksi käytökseni. Olen tarvinnut omaa aikaa, jotta olen voinut miettiä asioita. Minusta tuntuu siltä, että eromme oli suuri virhe. Saisinko sinut takaisin?” Tekstiviestin lähettäjä oli Janika.

“Jopas jotakin,” mies lausahti häkeltyneenä. “Vai haluaa hän minut takaisin yli vuoden hiljaisuuden jälkeen.” Mies laski puhelimensa rinnalleen muistellen menneitä. Aika oli kullannut muistot ja miehen mielessä pyörivät vain Janikan sievät kasvot. Hänen mielestään ne olivat kauneimmat mitä hän tiesi. Lämmin tunne valtasi miehen ja hän alkoi hymyillä.

Kiertue oli loppuunmyyty. The Rasmus oli tullut takaisin! Heillä oli luvassa uusi lavashow, josta he olivat vain salaperäisesti vihjaisseet radion haastattelussa. Mainosjuliste sai monia ihmisiä ymmälleen. Siinä oli Lauri ylimmäisenä vaalean piikkitukkansa kanssa, suuret valkoiset siivet levällään. Alhaalla olivat kolme muuta. Eero keskellä käsivarret ristissä edessään. Kasvojen metallinen neljäsosa ja käsiproteesi näkyivät selvästi. Aki ja Pauli olivat sivuilla kädet puuskassa, vähän sivuttain kameraan päin. Paulin uudet massiiviset lihakset pullistelivat lyhythihaisen paidan alta. Akilla oli kaulassaan hopeinen salamanmuotoinen kaulakoru.

Yleisö odotti jännittyneenä merenrannalle pystytetyn lavan edessä. Laulaja käveli lavalle siivet hohtaen ilta-auringon viime säteissä. Ihmiset alkoivat huutaa ja taputtaa. Hän näki useita tuttuja, mutta myös uusia kasvoja edessään avautuvassa ihmismeressä. Lauri tarttui mikrofoniin.

“Hei kaikille! Olemme olleet poissa vasten tahtoamme ja moni asia on muuttunut…” Hän aloitti. “Mutta, nyt: WE ARE BACK!” Laulaja huudahti ja leväytti siipensä auki. Yleisö hurrasi ja loput yhtyeen jäsenet nousivat lavalle ja siirtyivät soittimiensa ääreen. First day of my life- kappaleen ensisävelet kajahtivat ilmoille. Ensimmäisen kappaleen loputtua Lauri puhui mikrofoniin:

“Saanen esitellä uuden The Rasmuksen: Maailman vahvin kitaristi, Pauli!” Kitaristi soitti muutaman soinnun kitarallaan ja pullisteli lihaksiaan.

“Maailman nopein rumpali, Aki!” Rumpali soitti rumpusoolon, joka nopeutui ja nopeutui ja lopulta se kuulosti vain tasaiselta ääneltä. Yleisö haukkoi henkeään.

“Maailman älykkäin basisti, Eero!” Basisti nosti kaksi mekaanisen käden sormeaan metalliselle otsalleen, kuin tervehdykseksi. Siitä kuului vaimea “klonk” ääni hänen edessään olevaan mikrofoniin.

“Ja maailman korkealentoisin laulaja, Lauri!” Eero lausahti mikrofoniin virnuillen leveästi. He jatkoivat soittamista. Neljännen kappaleen aikana, suureen näyttöön, joka näytti lavan tapahtumia taaempana olevalle yleisölle, ilmestyi teksti:

“Yhdistetään Eerocam.” Seuraavaksi näytössä näkyi soitettavana oleva basso ja sitten, Eeron nostaessa katseensa, lavan edessä hurraava ihmismassa.

“Onko se kamera?” Joku yleisössä kysyi osoittaen basistin mekaanisen silmän suuntaan. Basisti oli huomannut kykenevänsä ottamaan yhteyden mihin tahansa laitteeseen, jossa oli langaton internet, Bluetooth tai puhelinverkkoyhteys. Hän oli jopa innostunut soittamaan videopuheluita ystävilleen päässään olevan tietokoneen ja mekaanisen silmän avulla.

Keikan loppupuolella Pauli tarttui Lauria takaapäin toisella kädellä housujen lahkeesta ja toisella siiven juuresta, heilautti tätä pari kertaa ja heitti laulajan korkealle ilmaan yleisön yläpuolelle.

“Aaaahjiiiiiih!” Lauri kiljui ilmassa. Hän räpäytti siipiään muutaman kerran. Höyhenet hipaisivat kevyesti joidenkin yleisössä seisovien kasvoja. Laulaja nousi ilmaan ja teki pari kierrosta ihmismeren yläpuolella valtavien suosionosoitusten saattelemana. Ylhäällä lentäessään hän katsahti kauempana rannassa olevalle laiturille. Siihen oli saapunut keskikokoinen laiva. Laiturilla näkyi epäilyttävää liikettä. Laurin kiinnostus heräsi ja hän tarkensi haukan katseensa laivaan. Sen kannella marssi uhkaavan näköisiä kommandopipoisia ihmisiä aseet käsissään. He pakottivat aseillaan ihmisiä laivaan. Yhdellä laivaan pakotetuista näytti olevan The Rasmuksen bändipaita. Avunhuudot peittyivät yleisön kiljuntaan, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota tilanteeseen. Laulajan sydän hyppäsi kurkkuun.

“Täytyy tehdä jotain!” Hän ajatteli itsekseen. Lauri palasi nopeasti takaisin lavalle. Muut musikantit olivat jatkaneet soittamista lentonäytöksen ajan. Heidän hyväntuuliset kasvonsa muuttuivat kysyviksi, heidän nähdessään laulajan vakavan ilmeen. Lauri keräsi ystävykset kokoon ja kertoi näkemänsä.

“Täytyy kutsua poliisi välittömästi,” hän sanoi. He poistuivat lavalta sanaakaan sanomatta.

Hätäkeskuksesta sanottiin, että poliisipartioita oli muutenkin sillä alueella, mutta he lähettäisivät lisää. Poliisiautoja alkoi saapua rantaan, mutta laiva oli jo lähtemässä.

“He eivät ehdi auttaa,” Pauli totesi heidän seuratessaan tapahtumia kauempaa. Muut nyökyttelivät huolestuneena.

“No himskatti! Jos lähtisin nyt niin saisin laivan kiinni vaikka uimalla,” maailman nopein rumpali tuumasi.

“Ja minä pääsisin sinne lentämällä,” Lauri totesi.

“Hmm…” Eero hymisi mietteliäänä. “Tein uusia nukutusnuolia.”

“Hä? Miten sinä niitä teit?” Aki ihmetteli.

“Iltapuhteina tein. SV:llä oli ohjeet… Jos pääsisin lentämään laivan yläpuolella, voisin saada osan rosvoista nukutetuksi,” kyborgi ajatteli ääneen. “Mutta tarvitsisin Laurin lennättämään minua ja...” Hän jatkoi katsahtaen Paulia ja Akia. Sitten hän siirsi katseensa lähempänä rannassa olevaan soutuveneeseen. Muut seurasivat hänen katsettaan. Akin kulmakarvat nousivat ja hän alkoi virnuilla.

“Aki, muista, ettet voi antaa sähköiskua rosvolle, joka pitelee vankia. Muuten molemmat saavat iskun. Ja muista, että voit kuluttaa itsesi loppuun, ellet ole varovainen,” Eero muistutteli.

“Hemmetti! Mennään sitten!” Pauli totesi.

Kitaristin kiharaiset hiukset liehuivat valtoimenaan, kun hän istui soutuveneessä, joka kulki hurjaa vauhtia kohti kaappareiden laivaa. Rumpali polskutti vedessä veneen perässä kuin orgaaninen moottori. He saavuttivat laivan yllättävän nopeasti. Aki kiipesi ankkurin ketjua pitkin kannelle Pauli perässään.

“What the hell!” Huono-onninen kaappari ehti huudahtaa englanniksi, ennen kuin hänet heitettiin laidan yli.

“Aargh!” Huusi toinen saanen parin tuhannen voltin sähköiskun. Laivan kannella alkoi kaaos Akin juostessa suunnattomalla nopeudella jakaen varovaisia sähköiskuja ja Paulin rynnätessä mäiskimään kommandopipoisia roistoja päin kasvoja. Laurin siiveniskujen ääni peittyi hämmästyneisiin huutoihin. Laivan ylimmällä kannella olevat kaapparit kaatuivat niille sijoilleen, metallin väriset nuolet ihosta sojottaen.

Laiturilla seisovat virkavallan edustajat raapivat päätään seuratessaan kauempana merellä tapahtuvaa sekasortoa.

Hetken kuluttua rikolliset olivat joko tainnoksissa tai pudotettu laidan yli.

“Tutkin laivan sisäosatkin. Kukaan kommandopipoisista ei ole enää toimintakykyisenä,” Aki ilmoitti huohottaen kannella seisoville ystävilleen. Vangiksi otetut ihmiset kerääntyivät heidän luokseen.

“Tuohan on Lauri ja… Siinähän on koko The Rasmus,” joku totesi.

“Vau! Teistä on tullut supersankareita!” Bändipaitainen tyttö hihkui. Muusikot katsoivat tytön suuntaan vähän hämillään.

“Noh, niin kai sitten,” Lauri totesi.

Rannikkovartioston alus lähestyi. He pidättivät kaapparit ja ottivat muut kyytiin, vieden heidät takaisin rantaan.

“Se mitä tänään teitte oli erittäin uhkarohkeaa ja jopa tyhmää. Olisitte voineet saada surmanne, vangiksi otetuista ihmisistä puhumattakaan,” poliisikomisario nuhteli neljää muusikkoa. Kaverukset painoivat päänsä vähän häpeissään.

“Anteeksi. Me halusimme vain auttaa…” Lauri aloitti. Poliisikomisario keskeytti hänet ja jatkoi:

“Mutta… Se oli myös ennennäkemätön spektaakkeli. Pelastitte mahdollisesti ihmishenkiä ja autoitte saamaan kiinni pahamaineisia rikollisia.”

Muusikkojen päät nousivat ja he alkoivat hymyillä.

“Odotan teiltä kuitenkin jatkossa harkitumpaa käytöstä,” poliisi sanoi tiukalla äänensävyllä. Kaverusten hymyt hyytyivät.

“Joka tapauksessa, teistä saattaa olla enemmänkin hyötyä. Olette nostaneet syytteen Ahtivuori Oy:ta vastaan. Syytätte heitä vakavasta vapaudenriistosta ja tieteellisiin ihmiskokeisiin pakottamisesta,” komisario selitti.

“Niin? Miten se tähän liittyy?” Pauli kysyi.

“Tämä rikollisjärjestö, joka oli tämänpäiväisen toiminnan takana, on ympäri Eurooppa toimiva suuri organisaatio. He ovat viimeisen vuoden aikana alkaneet aivan mahdottomiksi. Ryöstöjä keskellä kirkasta päivää ja nyt tämäkin…” Poliisi kertoi hieroen otsaansa rasittuneena. “Kentältä on kuulunut huhuja, että jotkut heidän jäsenistään ovat yliluonnollisen vahvoja ja kestäviä. Siksi heitä on ollut entistä vaikeampi saada kiinni. Aikaisemmin ajattelin, että ne jutut ovat vain mielikuvituksen tuotteita ja epäonnistuneiden kiinniottojen selittelyä. Mutta...Tutustuessani teidän tapauksenne tietoihin ja nyt nähdessäni teidät, joudun muuttamaan näkökantaani,” komisario huokaisi ja piti tauon. “Heidän laivastaan löytyi Ahtivuoren tunnuksella varustettu pieni laatikko. Sen sisällä oli erikoisia koeputkia, joissa oli tuntematonta nestemäistä ainetta. Osaisitteko kertoa asiasta jotain?” Hän kysyi, katsoen muusikoiden lihaksia.

“En muista, että minuun olisi laitettu mitään ainetta, mutta olinkin operaation ajan taju kankaalla,” kitaristi vastasi muistellen.

“Ei kuulosta tutulta,” Lauri puolestaan vastasi.

“Minä taidan tietää mistä on kyse,” Eero sanoi.

“Eiväthän he sinuun lisänneet lihasten voimakkuutta,” Aki totesi.

“Eivät niin, mutta SV:n tiedostoissa on vaikka mitä ja lisäksi vilkaisin vähän heidän muitakin tietojaan,” basisti kertoi.

“Vilkaisit?” Komisario kysyi ymmällään.

“Minut Ahtivuori alunperin tarkoitti monenlaisiin työtehtäviin. Yksi niistä oli sähköisiin tietojärjestelmiin murtautuminen. Sen jälkeen, kun he yrittivät saada minut takaisin hallintaansa, päätin tutkia heidän suunnitelmiaan paremmin. Hakkeroin heidät heidän omalla tietokoneellaan,” kyborgi selitti hymyillen, otti yhteyden poliisin työpöydällä olevaan tietokoneen monitoriin ja näytti päänsisäisen tietokoneensa tiedot.

“Mitä ihmettä?” Komisario puuskahti, mutta syventyi sitten tutkimaan näytettyjä tietoja. “He siis myivät, niin sanotuille asiakkailleen, eli rikollisille supervoimia?” Hän ihmetteli. “Tämähän on huono uutinen. Supervoimaisia rikollisia!”

“Niin. Heillä on monenlaisia projekteja useassa eri yksikössä ympäri maailman. Me olimme yksi niistä. Näiden aineiden, mitä he myivät kovaan hintaan, vaikutukset ovat onneksi vain väliaikaisia,” maailman älykkäin basisti selitti.

“Eihän heidän olisi järkevää myydä pysyviä voimia. Kun niiden vaikutus lakkaa, ostajat haluavat lisää,” Aki tuumi.

“Aivan,” poliisi totesi. “Meidän täytyy pysäyttää Ahtivuoren toiminta välittömästi. Nyt meillä alkaa olla tarpeeksi todisteita heitä vastaan,” hän sanoi päättäväisenä.

Mies heräsi ja avasi silmänsä. Ensimmäinen asia, jonka hän näki oli Janikan tarkastelevat kasvot.

“Hei, sinä…” Mies sanoi hymyillen ja kosketti naisen kasvoja. “Mikä sinun nimesi olikaan?” Hän kysyi hämillään. “Mitä… Kuka… Minä olen?”

“Älä huoli. Lepää vain. Olet turvassa luonani,” Janika hyssytteli ja silitti miehen pitkiä mustia hiuksia. “Leikkaukset onnistuivat hyvin. Tervetuloa uudistettuun kehoosi. Pitkät hiuksesi halusin jättää. Muuten oletkin kuin uusi mies,” nainen sanoi ja suuteli miehen poskea.

“Minä… En muista mitään muuta kuin… Että rakastan sinua,” mies sai sanotuksi.

“Voi kuinka suloista. Uudet kasvosi tekevät sanoistasi vielä ihanemmat,” Janika sirkutti katsellen miestä jumaloivasti.

“Uudet kasvoni?” Mies ihmetteli. Hän ei muistanut mitään, mutta silti hänestä tuntui siltä, kuin asiat olisivat hullusti. “Ääneni. Se ei kuulosta minulta,” hän totesi ja tunnusteli kurkkuaan. Hänen kasvoihinsa, kurkkuunsa ja selkäänsä sattui.

“Muutin vähän alkuperäistä suunnitelmaa. Musta pukee sinua enemmän kuin valkoinen,” Janika sanoi. Mies näki silmäkulmassaan jotain isoa ja mustaa. Hän käänsi katseensa viereensä.

“Mit… Siivet? Onko minulla siivet?” Mies hämmästeli. “Mistä ne tulivat?” Hän jatkoi nousten hätääntyneenä istumaan pedillään.

“Rauhoitu. Totut kaikkeen kyllä,” Janika rauhoitteli. “Nyt olet juuri sellainen, kuin haluankin sinun olevan. Tarvitset vain vielä tehokkaamman paranemiskyvyn,” nainen jatkoi ja hymyili tyytyväisenä.

“Sinä halusit minut takaisin… Sovimme tapaamisen kahvilaan ja nyt olemme täällä,” mies muisteli hieroen otsaansa. “Miten me tänne päädyimme?”

“Niin, kultaseni… Hetkinen! Eihän sinun pitäisi muistaa mitään! Työläiseni saavat kuulla kunniansa!” Janika kivahti ja ryntäsi ulos huoneesta. Ovi naksahti mennessään lukkoon. Pitkätukkainen mies nousi varovasti sängyltä ja yritti turhaan päästä ulos Janikan perään. Huoneessa oli toinen ovi. Mies avasi sen ja huomasi sen takana olevan pieni kylpyhuone. Käsienpesualtaan yläpuolella oli peili. Mies katsahti kuvajaistaan. Kasvot tuntuivat tutuilta, mutta…

“Nämä eivät ole minun kasvoni!” Mies parahti. “Nämä ovat…” Mies huohotti ja kosketti kasvojaan. Kuvajainen toi muistoja hänen mieleensä. Hämäriä muistikuvia konsertista, jossa hän ei halunnut olla, sekä julisteesta, josta sojotti heittoveitsiä. Nyt hän ymmärsi miksi Janika oli katsellut häntä niin ihaillen.

“EI!” Mies huusi ja löi nyrkkinsä peiliin. Peilissä näkyvä Laurin kasvojen kuvajainen särkyi pieniksi säpäleiksi.

The Rasmus oli saavuttanut maailmanlaajuista julkisuutta.

“Suomalainen supersankariyhtye, The Rasmus, pelasti faninsa kaappausyritykseltä!” Televisiossa uutisoitiin. Pauli katsoi uutista huvittuneena.

“Jos me kerran olemme supersankareita, niin eikö meillä pitäisi olla myös supersankareille sopivat kutsumanimet?” Kitaristi tuumasi ja rapsutti partaansa.

“Hmm… Minuahan muutenkin kutsutaan joskus Linnuksi,” Lauri totesi. “Onko se hyvä?”

“Heh. Joo,” Aki vastasi. “Minä voisin olla Voltage,” rumpali jatkoi muistellen heidän pakoaan Ahtivuori Oy:ltä.

“Voisin olla SVX, tämän tekoälyn mukaan, mutta lisänä X. Tuntematon, niin kuin ihmismielen syöverit,” Eero filosofioi.

“Minä olen sitten Tankki, koska olen niin vahva,” Pauli päätti.

“Lintu, Voltage, SVX ja Tankki. Asia selvä,” Lintu lausahti naureskellen.

Kaverukset olivat kokoontuneet takahuoneeseen ennen heidän esiintymistään.

“Hmm… Tämä ei ole oikein minun tyyliäni, mutta pidän takana olevasta kuvasta,” basisti sanoi katsellen peilistä päällään olevaa mustaa pitkää nahkatakkia. Sen selkäpuolella oli kuvio, jossa oli pään ja ristissä olevien käsien ääriviivat. Pään oikeanpuoleinen neljännes oli metallin värinen ja silmän kohdalla oli musta ympyrä. Oikea käsi oli myös metallin värinen.

“Sehän on vähän niin kuin supersankarilogo,” laulaja hihkaisi. “Paulilla on myös kuva omassa takissaan.”

Kitaristi käännähti ympäri näyttääkseen lyhyen mustan nahkatakkinsa selässä olevia panssarivaunun ääriviivoja.

“Nuohan ovat hienoja! Pitäisiköhän minunkin laittaa jotain takkiini,” rumpali sanoi miettien. “Löysin tällaisen paidan. Laitan sen ylleni, kun menemme lavalle,” hän jatkoi ja näytti mustaa lyhythihaista paitaa, jossa oli englanninkielinen varoitus: Warning high voltage!

“Jos annat sähköiskun jollekin, niin kukaan ei voi valittaa, ettei olisi varoitettu,” kitaristia nauratti.

“En oikein keksinyt mitään itselleni sopivaa…” Lintu murehti.

“Ethän sinä tarvitsekaan, kun sinulla on jo siivet selässä!” rumpali sanoi myhäillen.

Jossain päin Suomea, maan alla, oli suuri salainen bunkkeri. Sen sokkeloisilla käytävillä käveli useampi aseistettu vartija ja muutama valkotakkinen tiedemies.

“Hyvä neiti Ahtivuori, kerroimme aikaisemmin, että muistintyhjennys ei aina onnistu sataprosenttisesti,” valkotakkinen selitti tuohtuneelle Janikalle yhdessä bunkkerin monista huoneista. “Kaikista tärkeintä on, että kykenette pitämään hänet palveluksessanne.”

“Voi, kyllä hän jää luokseni. Hän sanoi rakastavansa minua,” Janika sanoi sadistinen hymy huulillaan.

“Saanen muistuttaa teitä, että poliisi on edelleen kannoillamme. Oletteko varma, etteivät he löydä meitä täältä?” Valkotakkinen kysyi pälyillen hermostuneena ympärilleen.

“Kyllä. Tätä laitosta ei ole virallisesti olemassakaan. Ei ole mitään, joka voisi liittää sen Ahtivuoreen,” nainen vastasi varmuutta äänessään.

“Entä SV:n kantaja?” Valkotakkinen kysyi työtoveriltaan, joka istui tietokoneen ääressä.

“Kehitin SV:tä lisää. Tämä nyt meillä toimiva on eri versio samasta tekoälystä. Kantajan ei pitäisi enää päästä palomuurin läpi, eikä siten saa tietoa olinpaikastamme,” koneen ääressä istuva vastasi tuijottaen monitoria.

“Olemme siis turvassa,” valkotakkinen huokaisi helpotuksesta.

Pitkätukkainen ja Laurin kasvoinen mies juoksi bunkkerin käytävällä mustat siivet maata viistäen. Hän jätti taakseen huoneen, jonka oven hän oli repinyt saranoiltaan. Mies avasi ensimmäisen vastaan tulleen oven. Huoneessa ei ollut ketään. Sen keskellä näytti olevan leikkauspöytä, jonka vieressä oli taso, jossa oli terävän näköisiä veitsiä. Mies tarttui veitseen ja viilsi kurkkunsa auki.

Ahtivuori Oy:n uuden päämajan oleskeluhuoneen nurkassa istui surkean näköinen mies.

“Nälkä,” hän valitti ja katsoi huoneessa olevia vartijoita ja kahta tiedemiestä anelevasti. Miehellä oli Akin kasvot.

“Mikä vittu sinäkin olet?” Kysyi Paulin kasvoinen suuri järkäle mieheksi. “Ja mikä helvetti tuo on?” Järkäle kysyi osoittaen toisessa nurkassa seisovaa metallista, ihmisen muotoista robottia. Sen oikeassa silmässä oli lyhyt kiikari. Huoneeseen raahattiin Laurin kasvoinen siivekäs mies. Hänet laitettiin istumaan muiden kanssa. Hän hieraisi kaulaansa. Janika porhalsi huoneeseen ja katsahti mustasiipiseen mieheen.

“Hän on elossa. Hyvä,” nainen totesi lyhyesti.

“Saimme hänen henkensä pelastettua paranemiskyvyn tehostamisella, joka hänelle piti tehdä muutenkin,” toinen valkotakkinen selitti. “Mutta… Se mitä teimme hänen äänihuulilleen on mennyttä.”

“Mitä?!” Janika kivahti tulistuen.

“Hän viilsi itseään pahoin, osuen äänihuuliin, neiti Ahtivuori. Emme saaneet niitä enää korjatuksi. Hänen äänensä ei ole toivotunlainen,” tieteilijä kertoi välttäen Janikan katsetta.

“Kraah,” pitkähiuksinen mies raakkui.

“Hahhahaa! Kuulostat ihan korpilta. Mustat siivetkin,” Paulin kasvoinen mies ilkkui.

“KRAAH!” Siivekäs protestoi.

“Kultaseni, rauhoitu. Miksi sinä menit itseäsi satuttamaan?” Janika kysyi ja silitti Laurin kasvoisen miehen poskea. Mies käänsi kasvonsa pois naisesta, eikä vastannut mitään.

“Heheh. Mikä luuseri!” Lihaskimppu ilkkui lisää.

“Ole sinä, kraah, vittu hiljaa! Kraah!” Siivekäs raakkui silmäillen lihaskimppua pahansuovasti.

“Hiljaa!” Janika komensi. “Te olette operaatio Doppelgänger ja teitä kaikkia tullaan tarvitsemaan.” Nainen käynnisti huoneen seinällä olevan television. Siitä näkyi The Rasmuksen haastattelu. Hymyssä suin muusikot kertoivat keksimänsä supersankarinimet. Samalla he kiittelivät viranomaisten nopeaa toimintaa heidän viime keikallaan.

“He ovat teidän tehtävänne. Heidät täytyy tuoda takaisin,” Janika sanoi määrätietoisesti.

“Mutta ette saa olla varomattomia. He onnistuivat estämään koehenkilöiden toimituksen. Teimme teistä samankaltaisilla kyvyillä varustettuja, mutta parempia,” aikaisemmin hiljaa ollut valkotakkinen selitti. “Tämä tarvitsee vielä kuoren, niin se näyttää edeltäjältänsä,” tiedemies sanoi ja taputti metallista robottia olalle.

“Nälkä,” Akin kasvoinen mies toisti. Toinen tieteilijöistä kaivoi taskustaan pienehkön laatikon ja ojensi sen nälkäiselle miehelle. Tämä nuuhki laatikkoa ja totesi synkkänä:

“Ei tämä ole ruokaa.”

“On se sinulle. Avaa kansi ja laita kätesi sen sisään. Siinä on Vajra-energiaa. Tarvitset sitä enemmän kuin ruokaa,” tieteilijä kertoi. Akin kasvoinen mies teki työtä käskettyä. Muutama sähköinen kipinä lennähti ilmaan miehen työnnettyä kätensä laatikkoon.

“No jo nyt on,” Paulin kasvoinen ihmetteli.

“Karanneen kohteen, Vajra01:sen, keho on kykenevä tuottamaan Vajra-energiaa. Sinulla sitä kykyä ei ole. Lisäksi hän keksi itse imeä tavallista sähköä ja käytti sitä tehokkaasti meitä vastaan,” Janika selitti muistellen tapahtumaraportteja. “Olet yhtä nopea kuin hän, jos et jopa nopeampi. Sinun täytyy saada hänet kiinni, imeä hänestä riittävästi Vajraa ja siten väsyttää hänet,” hän neuvoi. Akin kaksoisolento kuunteli naista tarkasti. Hän näytti voivan jo paremmin. Silti hänen silmistään kuvastui nälkä. Loputon nälkä. Janika huomasi miehen katseen ja lisäsi:

“Mutta heidät kaikki on tuotava takaisin elävänä.”

“Miksi meistä piti tehdä heidän näköisiään?” Pitkätukkainen mies kysyi synkkänä käheällä äänellään.

“Te ette ole ensimmäinen operaatio Doppelgänger. Se oli viime viikolla menehtyneen isäni keksintö,” Janika vastasi. Hän ei vaikuttanut mitenkään liikuttuneelta mainitessaan isänsä kuoleman. “Sen pääasiallinen tarkoitus on hämääminen ja soluttautuminen. Uskon siitä olevan teille hyötyä. The Rasmuksen jäsenet ovat tunteneet toisensa vuosia ja heistä on varmasti vaikeaa taistella sellaisia vastaan, joilla on heidän ystävänsä kasvot ja ääni,” hän jatkoi ja katsahti mustasiipistä miestä. “Harmi äänesi.”

“Siis Laurin äänen kopio,” mies tokaisi kärttyisästi.

Hetken kuluttua Janika ja valkotakkiset lähtivät, jättäen operaatio Doppelgängerin jäsenet keskenään muutaman vartijan kanssa.

“Eikö teitä vituta olla niiden poppareiden näköisiä ja kuuloisia?” Mustasiipinen mies kysyi muilta.

“En muista millainen olin aikaisemmin, niin miksi vituttaisi?” Lihaskimppu vastasi huolettomasti.

“Tekään ette muista? Ette edes omia nimiänne?” Siivekäs kysyi. Toiset pyörittivät päätään. Seisoskeleva robotti ei reagoinut, eikä ottanut osaa keskusteluun.

“Ajattelitteko totella heitä?”

“Mitä tässä muutakaan? He tekivät minusta voimakkaan ja kestävän. Eivät he kovin pahoja voi olla,” voimamies vastasi ja pullisteli tyytyväisenä lihaksiaan.

“Mistä muualta saisin Vajra-energiaa, jos en heiltä tai siltä edelliseltä koehenkilöltä? Pakko kai sitä on totella,” rumpalin kaksoisolento totesi.

“Entä sinä sitten, Korppi? Se nainen taitaa olla pihkassa sinuun,” lihaksiaan ihaileva mies virnuili.

“Ääh… Muistan vain pieniä pätkiä elämästäni. Me seurustelimme aikaisemmin. Hän jätti minut ja vuoden jälkeen halusi takaisin… Tehdäkseen minusta lempilaulajansa kaksoisolennon,” puhuteltu vastasi harmistuneena ja hieroi ohimoitaan kuin se toisi kadonneet muistot takaisin.

“Auts,” Akin kasvoinen tokaisi myötätuntoisena.

“Tuota ei varmaan liikuta mikään,” lihaskimppu sanoi osoittaen hiljaista robottia. Se käänsi päänsä puhujaa kohti.

“Oho! Se liikahti. Ehkä se onkin elävä,” muskelimies henkäisi uteliaana.

“Kun niillä muusikoilla on kerran erikoiset nimet, niin eikö meilläkin voisi olla? Parempi Korppikin, kuin vain koehenkilö numero se ja se,” Akin kasvoinen mies pohti.

“Höhöö! Voitte kutsua minua Jyräksi, koska jyrään kaikki!” Voimamies kehuskeli ja esitteli hauiksiaan.

“Korppi menettelee…” Korppi vastasi.

“Hmm… Kun kerran imen energiaa ja sen toisen tyypin nimi on Voltage…”

“Heehee. Konkka! Kondensaattori,” Jyrä hörötteli, mutta hiljeni sitten ihmettelemään itsekseen, että mistä tiesi sellaisia asioita.

“Sopii, mutta englanniksi: Capacitor,” Capacitor suostui hetken mietittyään.

“Mikä tuolle keksitään?” Korppi kysäisi kääntyen katsomaan robottia.

“SVXI,” robotti sanoi. Sillä oli Eeron ääni.

“Oho! Se puhuukin!” Jyrä puuskahti.

Vuosi 2007

Darius Karosas, Liettualainen rikoskomisario ui tuskissaan kohti Niemen- joen rantaa. Hän sai kiinni rantatöyrään kasvillisuudesta ja veti itsensä kuiville. Hän parahti kivusta rannan kivien raapiessa hänen rintaansa. Siinä olevat suuren veitsen tekemät haavat vuotivat verta. Darius käännähti selälleen puristaen haavoja. Hän katsoi taivaalle, jonka aamun alkava sarastus värjäsi pikkuhiljaa punertavaksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi muistellen aikaisempia tapahtumia.

Hän oli ollut toimistollaan kirjoittamassa raporttia Ahtivuori Oy:stä. Raportin tekeminen oli turhaa. Hänellä ei ollut tarpeeksi todistusaineistoa, mutta pakko hänen oli yrittää. Pahemman asiasta teki se, ettei kukaan uskonut häntä, ei edes hänen vaimonsa. Ahtivuori Oy:llä oli liian hyvä maine ja puhdas rekisteri. Darius ei syyttänyt muita. Ei hän itsekään uskoisi itseään, jos ei olisi nähnyt tilannetta omin silmin. Hän muisti sen kuin eilisen, vaikka siitä oli jokunen kuukausi. Hän oli ollut tutkimassa erästä asuntoa toisen poliisin kanssa. Sen piti olla vain perinteinen huumausaineiden etsismiskeikka… Kukaan ei ollut tullut avaamaan heidän koputtaessaan rähjäisen talon ovea. Se oli auki, joten he olivat astuneet hiljaiseen asuntoon. Poliisien astellessa peremmälle likaiseen olohuoneeseen, ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, massiivisilla lihaksilla varustettu mies hyökkäsi hänen kollegansa kimppuun takaapäin. Vain yksi isku ja poliisi oli tajuton. Darius oli katsonut yllättyneenä suurta möhkälettä, jonka tunnisti ihmiseksi vain siitä, että se seisoi kahdella jalalla ja sillä oli kasvot. Kasvot olivat tuskan täyttämät. Miehen lihakset olivat niin suuret, ettei hänessä oikein muuta ollutkaan. Iho näytti paperin ohuelta luonnottomien lihasten päällä.

“POIS! MENE POIS!” Hirviö oli huutanut. Darius otti kiinni kollegastaan ja raahasi tämän ulos asunnosta niin nopeasti, kuin vain pystyi. Hän nosti tajuttoman toverinsa poliisiautoon ja ajoi pois järkyttyneenä. Kukaan ei ollut uskonut hänen kerrottuaan näkemästään. Mukana ollut kollega ei voinut vahvistaa hänen kertomustaan, sillä hän ei ollut nähnyt hyökkääjää. Myöhemmin hän oli palannut asunnolle yksin ja löytänyt sen hylättynä. Huoneistosta, kaiken lian ja roskan seasta, hän oli löytänyt laatikon, jossa oli Ahtivuori Oy:n logo. Siinä oli ollut tyhjiä lasiputkia ja vieressä lääkeruisku. Putkissa olleen aineen jäämistä ei ollut, Dariuksen harmiksi, tunnistettu mitään laitonta. Sen jälkeen hän oli alkanut tutkia lääkeyhtiötä paremmin. Hän oli etsinyt käsiinsä Ahtivuoren entisen työntekijän, miehen, joka oli toiminut siellä lääkekehittelijänä. Mies oli pahoin riippuvainen heroiniista ja oli aina vaikutuksen alaisena. Siksi hänen todistuksensa ei olisi kelvannut oikeudessa, jos hän olisi edes uskaltanut lähteä todistamaan. Se mitä mies oli hänelle kertonut, maksua vastaan, oli saanut hänet ällistymään. Ahtivuori myi ainetta, joka teki käyttäjästään väliaikaisesti paljon tavanomaista voimakkaamman. Aine aiheutti riippuvuutta joissain yksilöissä ja likaisen talon asukki oli ikävä esimerkki tästä. Hän oli ilmeisesti piikittänyt itseensä koko laatikon sisällön.

Se mitä Dariukselle oli tapahtunut vajaa pari tuntia sitten, oli ollut vielä ihmeellisempää, kuin supervoimainen narkkari. Hän oli kirjoittanut raporttia melkein koko yön. Vasta aamuyöstä hän oli lähtenyt kotiin päin. Hän oli kävellyt joenvartta pitkin haukaten samalla vähän happea hiljaisessa yössä. Dariusta vastaan oli tullut huppupäinen mies, joka pysäytti hänet.

“Labas,” vastaantulija oli tervehtinyt liettuaksi ja sitten alkanut puukottaa komisariota rintaan. Darius ei ollut edes ehtinyt huutaa, kun mies oli jo ehtinyt vahingoittaa tätä pahasti ja heittänyt hänet jokeen. Ennen kuin komisario oli uponnut tummaan jokiveteen, hän oli vilaukselta nähnyt puukottajan kasvot. Hyökkääjällä oli hänen kasvonsa!

Hetken aikaa henkeä vedettyään, Darius sai itsensä ylös rantapusikosta ja lähti kohti lähintä sairaalaa. Onneksi sellainen ei ollut kaukana.

Seuraavana päivänä, saatuaan haavansa hoidetuksi, hän soitti työpaikalleen Kaunaksen poliisiasemalle.

“Mitä sinä oikein pelleilet, Darius? Mehän tapasimme juuri vähän aikaa sitten,” kollega vastasi komisarion kerrottua joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi. “Jäynäsi ei nyt onnistu. Olisit soittanut jollekkin, jonka kanssa et ole jutellut tänään,” kollega naurahti ja sulki puhelun.

“Vai, että on kaksoisolentoni ottanut paikkani työpaikalla,” Darius ajatteli kauhistuneena itsekseen. “Jos nyt menen sinne, hän varmasti yrittää tappaa minut uudestaan, eivätkä muut erottaisi meitä toisistamme,” hän päätteli. Komisario määrättiin vuodelepoon sairaalassa.

“Minun täytyy päästä kotiin vaimoni luo,” hän protestoi, mutta lääkäri pysyi tiukkana.

“Jos lähdet omille teillesi liian pian, haavat voivat aueta. Ota torkut,” lääkäri neuvoi. Darius ei saanut puhelimella yhteyttä vaimoonsa, jotta olisi voinut varoittaa häntä. Komisario lähetti tekstiviestin ja toivoi sen riittävän. Hän ei ollut nukkunut edellisenä yönä ollenkaan ja pian hän vajosi levottomaan uneen sairaalan sängyllä.

Illalla hoitajien estelystä huolimatta Darius lähti kotiinsa. Hän otti tällä kertaa taksin. Ihan varmuuden vuoksi. Häntä ei huvittaisi pitkään aikaan lähteä öiselle kävelyretkelle.

Talonsa pihalle päästyään, komisario pysähtyi, nähdessään liikettä makuuhuoneen ikkunassa. Hän lähestyi ikkunaa peläten pahinta. Hänen kaksoisolentonsa oli siellä hänen vaimonsa kanssa!

“Helkkarin paskiainen!” Komisario kirosi ja lähti kiukun puuskassa etuovelle. Hän kuitenkin pysähtyi ennen kuin ehti avaamaan sitä. Jos hän nyt ryntäisi sisään, niin mitä murhanhimoinen kaksoisolento tekisi hänen vaimolleen? Mies oli selkeästi vaarallinen, eikä vaimo selvästikään ollut tietoinen tilanteesta. Vale-Dariuksen oli täytynyt selittää erikoinen tekstiviesti jotenkin. Eihän se ollut edes lähetetty hänen omasta liittymästään, sillä hänen puhelimensa oli rikkoutunut jokivedessä. Samoin oli käynyt hänen mukana olleelle pistoolilleen. Siitä ei olisi hyötyä, ennen kuin se olisi täysin kuiva. Komisario nieli kiukkunsa ja perääntyi ovelta.

“Olisikohan Ahtivuorella jotain tekemistä tämän kanssa? Tuskin.” Hän mietti astellessaan kadulla. Silti hän ei saanut ajatusta mielestään. Hän otti taskustaan särkylääkkeitä haavojen aiheuttamaan kipuun ja nappasi niitä suuhunsa. Komisario lähti ajatuksissaan kulkemaan sinne suuntaan, missä Ahtivuoren entinen työntekijä asui.

“Kaksoisolento, joka yritti tappaa sinut? Niinkö sanoit?” Heroiinipöllyissä oleva entinen tiedemies kysyi hymyillen omalle euforialleen.

“Kyllä. Oletko kuullut mistään sellaisesta aikaisemmin?” Darius kysyi. Entisen tiedemiehen katse harhaili ja hän näytti katsovan jonnekkin kaukaisuuteen.

“Mitä sinä sanoitkaan?” Hän kysyi palaten taas tähän hetkeen.

“Mies, jolla on minun kasvoni, yritti tappaa minut ja on nyt ottanut minun paikkani. Oletko kuullut sellaisesta aikaisemmin?” Komisario toisti kertomuksensa ärsyyntyneenä aineissa olevan keskittymiskyvyn puutteesta.

“Kuulostaa ihan Operaatio Doppelgängeriltä,” entinen tiedemies vastasi hajamielisenä.

“Siis, miltä?” Darius puuskahti.

“Se on yksi Ahtivuoren monista hankkeista. Doppelgänger tarkoittaa kaksoisolentoa. He rakentavat tilauksesta jonkun kohteena olevan ihmisen kaksoisolennon, jonka pääasiallisena tarkoituksena on soluttautuminen. Nämä kohteet ovat yleensä korkeissa viroissa olevia sotilaita tai muita vastaavia,” tiedemies selitti ja alkoi pälyillä ympärilleen. “Sinä olet päässyt jyvälle Ahtivuoren toiminnasta ja olet rikoskomisario. Sinun korvaamisellasi, he saavat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Sinut pois pelistä ja heidän miehensä poliisivoimiin,” hän sanoi madaltaen äänensä melkein kuiskaukseksi ja kumartuen lähemmäs komisariota.

“Aivan…” Darius sanoi. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen uskoa miestä vai ei. “Miten he onnistuvat tekemään toisesta ihmisestä kokonaan toisen näköisen?” Hän kysyi.

“Ne ovat aikamoisia operaatioita. Näin olen kuullut. Itse en koskaan ollut niissä mukana. Niihin käytetään enemmän tai vähemmän halukkaita koehenkilöitä, joilta pyyhitään muisti, jotta heitä on helpompi kontrolloida. He joutuvat aloittamaan kasvojen luiden muokkaamisesta lähtien. Lisäksi he tekevät jotain äänihuulille, saaden kaksoisolennon kuulostamaankin kohteelta. Doppelgängeriä on lähes mahdoton erottaa alkuperäisestä,” tiedemies vastasi.

“Edes erittäin läheinen ihminen ei siis huomaa mitään? Voi vaimoparkaani…” Komisario voihkaisi ja hautasi kasvot käsiinsä.

“Onko hän vaimosi kanssa? Voi sinua, sanon minä,” aineissa oleva naureskeli.

“Ei tässä ole mitään hauskaa!” Darius huudahti suuttuneena.

“Rauhoitu, rauhoitu,” tiedemies sanoi nostaen kätensä hurjistuneen poliisin ja itsensä väliin. “Säästä vihasi kaksoisolentoasi varten. Tulet tarvitsemaan kaiken mitä sinulla on. Ahtivuoren doppelgängerit eivät ole vain kaksoisolentoja. Muistat kai sen mainitsemasi lihasjärkäleen?” Hän jatkoi.

“Valeminä ei näyttänyt lihaksikkaammalta, kuin minä,” Darius totesi.

“Voimakkuus ei ole ainut asia, mitä he kykenevät lisäämään ihmiseen. Ahtivuori pystyy rakentamaan tavallista paljon tehokkaamman paranemiskyvyn. Vastustajasi ei tule kaatumaan helpolla. Kuuntele, kun neuvon sinua,” tiedemies selitti nostaen etusormen pystyyn. “Olen nähnyt äärimmäisen paranemiskyvyn tehostamisen kasvattaneen koehenkilölle uuden jalan. Jos aiot tappaa hänet, ja sitä suosittelen, sinun täytyy tehdä se hyvin,” tiedemies sanoi ja alkoi kerätä tavaroitaan. “Lisäksi, minun täytyy lähteä, ennen kuin he ovat minunkin perässäni,” hän sanoi vakavana.

Darius käveli päättäväisesti poliisiaseman käytävää eteen päin, kohti omaa työhuonettaan. Toiset katsoivat häntä pitkään. Parta oli päässyt kasvamaan ja hän oli muutenkin ruokkoamattoman näköinen. Hän puristi, rystyset valkoisena, toimintavalmista pistooliaan takkinsa alla. Hän kääntyi sille käytävälle, jossa hänen toimistonsa oli. Vale-Darius oli juuri rupattelemassa hänen työparinsa kanssa. Työpari kääntyi katsomaan tulijaa.

“Mitä helv…” Tämä aloitti häkeltyneenä. Kaksoisolento kääntyi katsomaan samaan suuntaan ja tämän suu loksahti auki.

“Sinunhan piti olla kuollut!” Vale-Darius huudahti ja alkoi kopeloida pistooliaan. Darius ehti nostaa aseensa ensiksi.

“Tämä on siitä, että koskit vaimooni!” Komisario huusi ja ampui kaksoisolentoa kahdesti rintaan. “Ja tämä siitä, että yritit tappaa minut ja otit paikkani!” Hän ampui luodin suoraan kaksoisolennon silmien väliin. Doppelgänger kaatui maahan, mutta hengitti vielä.

“Miten sinua voi olla kaksi?!” Työtoveri huudahti pää pyörällä.

“Ota siltä sormenjäljet ja DNA-näyte, niin huomaat, ettei hän ole minä,” Darius sanoi ja kaivoi taskustaan suuren veitsen.

“Siltä täytyy irrottaa pää ja pitää se erillään ruumiista. Tämä ei ole tavallinen mies,” hän jatkoi ja iski veitsen doppelgängerin niskaan.

The Rasmus- yhtyeen jäsenet olivat kokoontuneet pitkästä aikaa yhteen viettämään aikaa. Pieni ruuvi meni näppärästi paikoilleen SVX:n vääntäessä sitä ruuvimeisselillä.

“Mikä se on?” Vierestä seuraava Lintu kysyi zoomaillen silmillään edestakaisin.

“Ulkoinen tukiranka jaloilleni. Se antaa nopeutta, voimaa ponnistaa ja suojelee samalla iskuilta. Teillä muilla on lihasten voimakkuutta normaalia enemmän. Ajattelin, että tämän avulla pysyn perässänne paremmin,” maailman älykkäin basisti selitti. Tankki ja Voltage kisailivat koripallon kanssa sivummalla.

“Sinun kanssasi on ihan mahdoton pelata mitään, kun olet niin nopea!” Tankki valitti Voltagen viedessä pallon taas kerran.

“Ähähää!” Rumpali naureskeli ja teki korin. Tankki tuhahti ja laittoi kädet puuskaan.

“Tilasin kustomoidut korvanapit teille muille. Ne toimivat vähän kuin radiopuhelimet,” SVX sanoi ja ruuvasi uuden osan paikoilleen.

“Miksi?” Laulaja kysyi.

“Tuli vain mieleeni, että olisi hyvä, jos voisimme helpommin pitää yhteyttä toisiimme yllättävien tilanteiden varalta. Vain murto-osa Ahtivuoren työntekijöistä on saatu kiinni, enkä usko, että he antavat meidän vain elää elämäämme. Meihin on mennyt paljon työtä ja rahaa. Suunnittelin korvanapit niin, että niitä on helppo käyttää, niillä on hyvin pitkä kantama ja ne ovat melko huomaamattomat. Lisäksi SV on niihin koko ajan yhteydessä. Voin sen kautta puhua ja kuulla teidät, sekä paikantaa teidät välittömästi tarpeen vaatiessa,” kyborgi kertoi. Hän ojensi metallisen kätensä suoraksi ja sen hauiksesta ponnahti auki pieni lokero.

“Tässä näin,” hän sanoi kaivaen kolme kuuloketta lokerosta ja ojensi ne Linnulle. Kuulokkeiden ulos näkyvässä osassa oli vihreällä kiehkurainen R-kirjain, The Rasmuksen logo. Muuten ne olivat mustat.

“Pienet lapseni tuntuvat karttavan minua. Taitavat arastella nykyistä ulkonäköäni,” basisti sanoi huokaisten. “Siksi kehitin ihoproteesit kasvoilleni ja käteeni. Niiden materiaalit ovat vasta tulossa. Lasisilmän kanssa saan itseni taas näyttämään itseltäni,” hän jatkoi.

“Olet alkanut kovasti suunnittelemaan ja rakentamaan kaikenlaista,” laulaja totesi tutkien kuulokkeita.

“SV:n avulla se on niin helppoa,” SVX vastasi ja nosti tukirangan pöydältä.

“Mutta, onko se luotettava? Se on Ahtivuoren suunnittelema,” Lintu murehti.

“Tuota mietin aluksi itsekin, mutta olen eräällä tapaa ystävystynyt tekoälyn kanssa. Tai ainakin niin hyvin, kuin tekoälyn kanssa voi,” kyborgi vastasi hymähtäen. Hän kiinnitti tukirangan jalkoihinsa.

“No niin. Pelataan nyt sitä koripalloa,” hän ehdotti kiristäen tukirangan vyötäisilleen.

Voltagen puoliso hääräsi tyytyväisenä keittiössä. Hän oli joutunut olemaan erossa miehestään aikaisemminkin, The Rasmuksen oltua kiertueella. Viime vuosi oli kuitenkin ollut aivan erilaista. Hän ei ollut saanut yhteyttä mieheensä ja poliisit olivat etsineet yhtyeen jäseniä joka puolelta. Nyt nainen oli iloinen nauttiessaan puolisonsa seurasta.

“Olisiko sitä ruokaa vielä?” Ruokapöydän ääressä istuva mies kysyi nuoleskellen huuliaan.

“Voi sinua. Olet syönyt jo kolme lautasellista. Kylläpä ruoka maistuu,” nainen tuumasi hymyillen.

“Vieläkin jäi vähän nälkä,” mies sanoi tyhjäksi kaavittu lautanen edessään. Eteisestä kuului kolinaa ja oven aukaisun ääni.

“Kuka sieltä tulee? Eikö oven pitänyt olla lukossa?” Nainen ihmetteli kurkottaen kaulaansa ulko-oven suuntaan. “Ei kai vain kukaan ole löytänyt kadottamiasi avaimia ja ole tulossa niillä sisään?”

“Minä vain. Kukas muukaan? Mistä sinä oikein puhut?” Voltage vastasi kävellen eteisestä keittiön ovensuuhun. Puoliso henkäisi ihmetyksestä. Voltagen suu loksahti auki hämmästyksestä ja silmät lukkiutuivat pöydässä istuvaan kaksoisolentoon.

“Siinähän sinä olet. Olen odottanut sinua,” kaksoisolento sanoi nousten pöydästä. “Minä olen Capacitor. Ahtivuori haluaa sinut takaisin ja minä tarvitsen sinun Vajra-energiaasi,” Capacitor kertoi ja tarttui kiinni Voltageen. Rumpali karjaisi kivusta kaksoisolennon kovassa otteessa. Hän tunsi energiansa valuvan tuohon kummalliseen ilmestykseen.

“Tahtoisin vielä lisätä, että tämä ei ole henkilökohtaista,” Capacitor lausahti. Kovan pyristelyn jälkeen, Voltage pääsi irti miehen otteesta ja yritti läimäistä tätä nyrkillä päin näköä salamannopeasti. Siitä ei ollut hyötyä. Vastustaja oli nopeampi! Rumpali katsahti puolisoonsa ja kaappasi tämän käsivarsilleen. Hän lähti juoksemaan nainen sylissään ulos asunnosta. Rumpali vilkaisi taakseen ja huomasi Capacitorin saavuttavan heitä. He pääsivät läheiselle, vilkkaasti liikennöidylle, autotielle. Voltage käytti tilaisuutta hyväkseen ja juoksi uhkarohkeasti tien yli toivoen, että kaksoisolento joutuisi pysähtymään liikenteen takia. He pääsivät juuri ja juuri pitkän rekan alta pois. Rumpali jatkoi juoksemista naisen pitäessä lujasti kiinni. Voltage teki yhtäkkisiä käännöksiä eksyttääkseen kaksoisolennon ja vilkuili välillä taakseen. Hän koki väsyvänsä. Capacitor oli onnistunut imemään energiaa aikalailla.

“Pari käännöstä vielä,” Voltage ajatteli juosten luonnottomalla nopeudella kaupungin suurten rakennusten välistä. Sitten hänen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Hän laski puolisonsa alas ja painoi korvassaan olevan kuulokkeen painiketta.

“LauriPauliEero!Kulekokukn?” Rumpali huohotti. “Ahtivuori on lähettänyt perääni kaksoisolennon! Hän on nopeampi kuin minä ja hän on edelleen kannoillamme!” Hän jatkoi toivoen nopeaa vastausta. Se, mitä hän kuuli kylmäsi hänen sisintään.

“Kaksoisolento? Sinullakin? Tulin juuri kaupasta ja näen juuri omani seisovan kotiovellani. Lapsetkin ovat kotona...” SVX:n ääni kuului kuiskaten kuulokkeesta. “Yritä päästä lähimmälle poliisiasemalle ja tee ilmoitus. Yritä saada muihinkin yhteys. Hekin voivat olla vaarassa. Minun täytyy hoitaa tämä tapaus täällä…” Basisti jatkoi hiljaa. Voltage huokaisi. Onneksi poliisiasema ei ollut kaukana. Hän nappasi naisensa taas syliinsä ja jatkoi juoksemista, juuri kun Capacitor tuli esiin nurkan takaa ikuinen nälkä silmistään hohkaten.

SVX hiipi hiljaa autoltaan kohti kotitalonsa ovea ja piiloutui puutarhan pusikkoon. Kaksoisolento oli selin häneen, yrittäen avata ovea. Basisti toivoi, että lapset eivät olisi ensimmäisenä avaamassa sitä. Ovi avautui ja hän näki puolisonsa kasvot ovensuusta.

“Muistitko tuoda maitoa?” Nainen kysyi kaksoisolennolta ymmärtämättä vaaraa. “Miksi sinulla ei ole tekoihoasi? Laita ne paikoilleen ennen kuin tulet sisään,” nainen sanoi ja sulki oven kaksoisolennon nenän edestä. SVX huokaisi helpottuneena. Olento kääntyi poispäin ovelta. Basisti näki sen nyt selvästi. Se oli kuin ilmetty hän! Kasvojen metallinen neljännes oli näkyvissä ja oikean silmän kiikari liikkui sen tutkiessa ympäristöään. Olennon kasvot olivat ilmeettömät. SVX kääri oikeanpuoleisen hihansa ylös ja ampui nukutusnuolen käden tekoihon läpi. Nuoli kimposi kaksoisolennosta.

“Mitä helkkaria?!” Basisti kirosi itsekseen yllättyneenä. “SV, tutki kohde läpikotaisin,” hän antoi komennon päänsisäiselle koneelleen. Röntgenkatse välähti päälle.

“Sehän on kokonaan mekaaninen! Sillä on vain minun näköiseni kuori päällä ja sisältä se on metallinen,” SVX ajatteli ällistyneenä. Robotti huomasi puskassa kyykkivän miehen ja lähti kävelemään tätä kohti.

“15:52 SV: Kohde on Ahtivuori Oy:n teknologiaa. Sitä ohjaa uusi SV:n versio,” teköäly ilmoitti basistin silmän näytöllä. Robotti pysähtyi miehen ja tämän auton väliin, tukkien näin mahdollisen pakotien. Se tuijotti miestä ilmeettömällä silmällään. SVX nousi ylös ja kysyi silmät suurella:

“Mikä sinä olet?”

“Minä olen SVXI ja sinä olet minun tehtäväni,” robotti ilmoitti monotonisella äänellä ja nosti aseella varustetun oikean kätensä kohti basistia. Käden ranteesta nousi piippu.

“Sinun täytyy tulla mukaani,” se totesi. Talon ovi avautui ja basistin vaimon säikähtäneet kasvot tulivat näkyviin.

“Eero, mitä ihmettä?!” Nainen kysyi peloissaan.

“Pysy sisällä! Sulje ovet ja ikkunat ja soita poliisi!” SVX huudahti vaimolleen. Hän käänsi katseensa takaisin kaksoisolentorobottiin ja kopsautti mustaa pitkävartista kenkäänsä. Kengän varsista nousi ulkoisen tukirangan metalliset tuet. Ensin ne kiinnittyivät polvissa oleviin suojiin ja sitten ylös lantiolle asti.

“Ota kiinni, jos saat!” Basisti huudahti ja ponkaisi korkealle ilmaan tarkoituksena hämmentää vastustajaa. Hän laskeutui näppärästi autokatoksen katolle ja lähti pinkomaan tukirangan vauhdittamana poispäin talosta. SVXI seurasi miehen liikkeitä yhtä ilmeettömästi kuin ennenkin ja lähti tämän perään. SVX puikkelehti omakotitalojen, autojen ja ulkorakennusten välistä peittäen takaa-ajajansa näkölinjan häneen, jottei joutuisi ammutuksi. Samalla hän yritti saada kahteen muuhun yhtyeen jäseneen yhteyttä. Ei vastausta kuulokkeista ja Tankin puhelin ilmoitti toisen puhelun olevan käynnissä.

Tankki keskeytti suihkunsa ja kääriytyi nopeasti pyyheliinaan kuullessaan puhelimen soivan. Hän tarttui keittiön pöydällä olevaan puhelimeensa, eikä huomannut vieressä olevan kuulokkeen ilmoitusvaloa. Hänen entinen tyttöystävänsä soitti.

“Pauli, oletko siellä?” Nainen kysyi hätääntyneenä ennen kuin kitaristi ehti sanoa mitään puhelimeen.

“Joo. Onko joku hätänä?” Tankki kysyi.

“Täällä on mies, joka näyttää ihan sinulta! Luulin ensin, että se olit sinä ja päästin hänet sisään... Hän sanoi olevansa nimeltään Jyrä. Hän käski minun soittaa ja pyytää sinut luokseni tai minulle kävisi huonosti. Minä pelkään kuollakseni…” Nainen sopersi puhelimeen. Tankin kasvoille nousi kauhistuksen ja suuttumuksen sekainen ilme.

Lintu käveleskeli rauhallisesti pois päin television haastattelustudiosta. Ihmiset tuntuivat ottaneen hyvin vastaan heidän yhtyeensä uuden ilmeen. Haastattelija oli ollut kovin innostunut hänen siivistään ja aikaisemmasta lentonäytöksestä. Laulaja hypisteli hajamielisesti taskussa olevaa nappikuuloketta. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja huomasi siihen tulleen useamman puhelun sillä aikaa kun hän oli ollut haastattelussa. Puhelinta katsoessaan hän ei huomannut, kun hänen ohitseen kulkevat ihmiset osoittivat ylös viereisen rakennuksen katolle. Musta varjo vilahti suurien lautasantennien taakse. Lintu jatkoi kävelyään ja yritti soittaa takaisin SVX:n päänsisäisen tietokoneen numeroon. Ennen kuin hän ehti asettaa puhelimen korvalleen, vahvat kourat tarttuivat häneen ylhäältä päin kuin petolinnun kynnet. Puhelin putosi kolahtaen asfalttiin. Laulaja vilkaisi hämmentyneenä alaspäin. Katu jolla hän oli äsken kävellyt näytti loittonevan ja pienenevän nopeasti. Hän yritti räpytellä siipiään, mutta lentävä kaappaaja piti niistä lujasti kiinni. Lintu vilkuili sivuilleen ja näki suurien mustien siipien kärjet, niiden liikkuessa edestakaisin vieden heidät pois kaupungin alueelta kohti satamaa. Merituuli pieksi vasten kasvoja. Kaappaaja laskeutui pienelle saarelle ja paiskasi laulajan otteestaan kivikkoiseen maahan. Lintu kääntyi nähdäkseen sieppaajansa. Hän jähmettyi niille sijoilleen vihertävien vihaisten silmien tuijottaessa häntä kymmenen sentin etäisyydeltä hänen kasvoistaan. Lintu ei hetkeen osannut sanoa mitään ja vain tuijotti takaisin mustien pitkien hiuksien kehystämiä kasvoja, jotka olivat kuin hänen omansa.

“Tämä on sinun syytäsi!” Korppi raakkui. “Sinun ja sen helvetin bändisi. Jos Janika ei olisi koskaan tykästynyt teihin, tätä ei olisi koskaan tapahtunut!” Hän syytti. Laulaja hätkähti kaksoisolennon raakkuvaa ääntä.

“Kuka sinä olet?” Lintu kysyi silmät ammollaan järkytyksestä.

“En minä muista! Ja sekin on sinun syysi!” Korppi huudahti raivoisasti, otti pari askelta taaksepäin ja peitti hetkeksi kasvonsa käsillään. “Sinun takiasi he tekivät minusta tällaisen. Jos sinua ei olisi, minä olisin vielä minä!” Kaksoisolento pauhasi kääntyen taas laulajaan päin.

“Tunnet Janikan? Oletko Ahtivuoren leivissä?” Lintu kysyi katsellen hämillään tummanpuhuvaa kaksoisolentoaan.

“Hän haluaa sinut takaisin. Sinut!” Korppi huusi tuskan häivähdyksen kulkiessa hänen kasvojensa läpi. “Hän lähetti minut ja toiset hakemaan teitä,” hän sanoi myrkkyä tihkuvalla äänellä.

“Toiset?” Laulaja kysyi ja muisti monet vastaamattomat puhelut hänen kännykässään.

“Me olemme Operaatio Doppelgänger. Olemme kaksoisolentoja, joista on tehty voimakkaampia, kuin kukaan teistä,” Korppi raakkui hieman omahyväisesti. Kaksoisolento todellakin näytti isommalta ja lihaksimmaalta, kuin valkosiipinen laulaja. Lintu muisti taskussaan olevan korvanapin ja yritti vaivihkaa saada sitä käteensä.

“Ahaa,” laulaja totesi. “Ahtivuoren pomo on siis kerännyt itselleen uusia leikkikaluja, kun me karkasimme… ja vielä tehnyt teistä meidän kaksoisolentojamme. Hän on mielipuolisempi, kuin luulin,” hän tuumasi. Korppi katsoi häntä vihaisesti, eikä sanonut mitään.

“Kerro minulle itsestäsi. Kai sinulla jokin nimi on?” Laulaja kehotti toivoen keskustelun ylläpidon antavan hänelle lisäaikaa miettiä poispääsyä.

“Muut alkoivat kutsua minua Korpiksi. Tämän takia,” kaksoisolento vastasi ja kosketti kaulaansa, jossa oli valkoinen viiltohaavan jättämä arpi.

“Äänesi takia? Nimihän on oikein sopiva sinulle,” Lintu yritti hymyillä ystävällisesti vihaiselle sieppaajalle.

“Kraah! Minun ääneni oli aluksi kuin sinun, mutta tuhosin äänihuuleni tahallani,” Korppi raakkui mustat siivet hermostuksesta värähdellen. “Janika jätti minut melkein pari vuotta sitten siksi, kun en pidä teidän musiikistanne. Kasvoilleni en voi mitään. Viimeiseksi maailmassa haluaisin vielä kuulostaakkin sinulta!”

“Seurustelit Janikan kanssa ja hän teki sinusta näköiseni? Taidat todella vihata minua… En voi syyttää sinua siitä,” laulaja totesi. Vaikka hän tiedosti kaksoisolennon olevan vihamielinen, hän ei silti voinut olla tuntematta sääliä tätä kohtaan. “Janika ei vaikuta kovin tasapainoiselta vaihtoehdolta tyttöystäväksi. Onko sinun järkevää pelata hänen pussiinsa?” Hän kysyi.

“Hah! Luuletko olevasi ovela? Yrität vain saada minut toisiin ajatuksiin,” Korppi vastasi. “Mitä muutakaan minä tekisin? Minulla ei ole muita kuin hänet…” Mustasiipinen jatkoi hiljaa, tuskin kuuluvasti.

“Miten aiot saada minut takaisin Ahtivuoreen? En suostu lähtemään vapaaehtoisesti,” Lintu sanoi painokkaasti.

“Sinulta ei kysytä! Olen sinua voimakkaampi!” Korppi ärisi. “Ja luuletko, että aion totella häntä täysin? Sinä vain veisit minun paikkani! Vien sinut kyllä takaisin… mutta Janika saa vain elottoman ruumisi!” Kaksoisolento raakkui virnuillen pahaenteisesti. Laulaja nielaisi ja hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. Saaren vierestä seilasi pieni moottorivene. Sen moottorin ääni herätti Korpin huomion ja hän käänsi katseensa sen suuntaan. Lintu käytti tilaisuutta hyväkseen, nousi ylös maasta ja pyrähti lentoon.

“Luuletko pääseväsi karkuun, helvetin poppari?” Korppi huusi hänen peräänsä. Suurien mustien siipien ääni kuului laulajan takaa. Tämä löi omilla siivillään ilmaa niin kovaa kuin vain pystyi päästäkseen pois takaa-ajajan ulottuvilta. Hän oli saanut nappikuulokkeen paikoilleen ja kuuli muiden yhtyeen jäsenten puhetta. Heidän tilanteensa eivät vaikuttaneet yhtään sen paremmilta! He olivat jo melkein sataman yläpuolella, kun Korppi sai tartuttua laulajaa jalasta ja kiskoi tätä alaspäin. Lintu potkaisi voimakkaasti ja takaa-ajaja sai iskun päähänsä. Se ei Korppia hidastanut. Laulaja kääntyi kohti vihollistaan ja löi tätä kasvoihin niin lujaa kuin vain ilmassa lentäessään pystyi.

“Kraah!” Korppi rääkäisi ja tarttui Lintua kaulasta. Laulaja mätkäisi toisen kerran, mutta vastustajan kuristusote piti. He menettivät korkeutta. Veden pinta lähestyi uhkaavasti ja molemmat molskahtivat veteen.

“EiPauliei! Älä mene sinne! Odota apua!” Voltage aneli Tankkia kuulokkeen välityksellä.

“En voi jättää häntä sinne yksin sen Jyrän kanssa,” Tankki vastusti ja kääntyi risteyksestä ajaen ylinopeutta. “Oletko kuullut muista? Missä Lauri on?” Hän kyseli ja ohitti edellään kulkevan auton.

“Laurin puhelimeen ei saa yhteyttä. Eerosta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän sanoi hoitavansa oman kaksoisolentonsa,” Voltage vastasi.

“Minä olen täällä. Kuulen teidät,” SVX:n ääni kuului kuulokkeesta. Hän huohotti raskaasti. “Laurin kuulokkeen jäljitin näytti hänen olevan lähellä Helsingin länsisatamaa. Sitten yhteys katkesi. Aki, mene auttamaan Paulia,” hän neuvoi.

“Mutta, entä sinä?” Tankki kysyi.

“Minun kaksoisolentoni on kokonaan robotti ja se on tehty samasta materiaalista, kuin minun käteni. Sähköiskut eivät tehoaisi siihen ja tuskin luoditkaan... Minun täytyy jatkaa juoksemista,” SVX lopetti ja hetken aikaa linjalla oli hiljaista.

“Olen kohta exän luona. Hän asuu edelleen siinä samassa paikassa,” Tankki sanoi huokaisten.

“Odota minua! Tulen sinne. Poliisitkin tulevat perässä, kunhan ehtivät,” Voltage sanoi.

Voltage pysähtyi hengästyneenä kerrostalon pihaan. Alueella oli hiljaista. Vain nuorehko pariskunta kulki pihasta pois päin. Tankin auto oli vierasparkissa.

“Olikohan tänne juokseminen sittenkään hyvä idea? Tuntuu vähän heikolta,” Voltage pohti itsekseen. Hän painoi nappikuulokkeen painiketta.

“Pauli, oletko jo sisällä?” Rumpali kysyi. Vastausta ei kuulunut. Voltage katseli kerrostalon ikkunoita ja yritti muistella, missä huoneistossa nainen asui. Yksi toisen kerroksen ikkunoista hajosi sisältä ulospäin Tankin lentäessä siitä ulos. Kitaristi mätkähti selälleen maahan.

“Ai, perkule!” Tankki valitti. Hän aikoi nousta ylös, mutta Jyrä hyppäsi ikkunasta hänen päälleen. Voltage henkäisi. Kitaristin kaksoisolento oli vielä Tankkiakin lihaksikkaampi.

“Haha! Luuletko pärjääväsi minua vastaan!” Jyrä nauroi kitaristin äänellä ja alkoi hakata tätä maahan päin. Voltage toimi. Hän pinkaisi juoksuun ja tönäisi lihaskimpun pois Tankin päältä. Useamman tuhannen voltin sähköisku kulki Jyrän läpi. Kaksoisolento kaatui sätkivänä maahan. Voltage kääntyi ystäväänsä kohti, mutta lysähti sitten itsekin maahan.

“Aki, oletko kunnossa?” Tankki kysyi pidellen verta vuotavaa nenäänsä. Rumpalista kuului vain hiljainen ähkäisy vastaukseksi. Poliisiauto kurvasi pihaan sireenit ulvoen. Siitä nousi kaksi poliisia aseet valmiina käsissään.

“Kumpi näistä on se hyökkääjä?” Toinen kysyi ymmällään, eikä tiennyt osoittaisiko aseellaan Tankkia vai Jyrää.

“Tuo toinen,” Tankki sanoi ja osoitti kaksoisolentoaan. Hän kumartui rumpalin puoleen. Voltagen silmät olivat auki ja hän hengitti, mutta hän näytti kovin heikolta. “Akille kävi jotain. Kutsukaa ambulanssi,” kitaristi sanoi huolestuneena.

“Taisin… kuluttaa… energiani loppuun,” Voltage sai sanotuksi. Jyrä makasi liikkumattomana hänen vieressään. Yhtäkkiä Jyrä henkäisi ja nousi seisomaan.

“Vitun sähköhiiri!” Hän huudahti, nappasi Voltagesta kiinni ja heitti tämän keskelle asfaltilla päällystettyä pihaa, kuin räsynuken.

“Seis tai ammumme!” Toinen poliiseista huusi ase ojossa. Jyrä ei moisesta välittänyt, vaan alkoi mätkiä taas Tankkia tämän nostaessa kädet eteen puolustukseksi. Laukauksien korvia huumaava ääni kaikui talojen seinistä. Jyrä lankesi polvilleen. Tankki vilkaisi tajuttomana makaavaa ystäväänsä.

“Sinä senkin persereikä!” Hän huudahti ja iski Jyrää kaikin voimin kasvoihin, tämän yrittäessä taas nousta ylös.

“Aargh!” Jyrä huudahti. Hän vilkaisi poliiseja ja hänen yläpuolellaan vihaisena vuorena seisovaa Tankkia. Sitten hän otti jalat alleen ja katosi kerrostalon nurkan taakse.

“Miten ihmeessä hän lähti juoksemaan, vaikka ammuimme häntä?” Poliisit olivat niin ymmällään, etteivät edes lähteneet perään. Pihaan ajoi ambulanssi ja Tankki viittoili hoitajat ystävänsä luo. Kun ensihoitoyksikkö oli nostamassa Voltagea paareille, tämä virkosi.

“Hei… Olen ihan ok,” rumpali mumisi. “Eero ja Lauri täytyy löytää,” hän jatkoi nousten istumaan.

“Et todellakaan ole ok,” Tankki jyrisi.

“Tarvitsen vain… vähän…” Voltage sanoi ja lähti raahustamaan kohti autojen lämmitykseen tarkoitettuja sähkötolppia.

“Älä mene minnekään. Tarvitset hoitoa,” ambulanssikuski sanoi. “Mitä hän oikein tekee?” Hän jatkoi katsoen ihmeissään, kun rumpali repi suojakuoren sähkötolpasta. Sähköisiä kipinöitä alkoi lennellä Voltagesta ympäriinsä. Toiset joutuivat kääntämään kasvonsa pois niiden ollessa niin kirkkaita.

“Jiihaa!” Voltage hihkui. “Nyt olen taas kuin uusi mies,” hän sanoi virnuillen.

SVX ei jaksanut enää paeta. Vaikka jalkojen tukiranka helpotti etenemistä, se ei poistanut väsymyksen tunnetta. Hän avasi SV:n karttaohjelman ja tarkisti sijaintinsa. Hän oli päätynyt kauas kotoa.

“Hyvä. Ainakin vaimo ja lapset ovat turvassa,” hän mietti. SVXI:n metallisen käden kiilto herätti basistin huomion. Robotti oli melkein äänen kantaman päässä, asekäsi ojossa. Pakko jatkaa! Basisti keräsi vähäiset voiman rippeensä ja pinkaisi jonkun omakotitalon takapihan poikki. Talon omistaja vilkaisi ärsyyntyneenä ikkunasta basistin juostessa hänen kukkapenkkinsä päältä. Kiukku muuttui hämmennykseksi hänen nähdessään istutusten pilaajan kaksoisolennon pinkovan tämän perään. SVX alkoi lähettää sijaintitietoja ystäviensä puhelimiin pään sisäisestä tietokoneestaan.

“Tästä vasemmalle,” Tankki neuvoi kuskia poliisiauton kyydissä. “Eero, kestä vähän aikaa vielä. Olemme kohta siellä,” hän jatkoi painaen kuulokkeen painiketta. Puhelimen karttaohjelma näytti heidän olevan vain muutaman sadan metrin päässä liikkuvasta kohteesta.

“Onko se robotti vielä kannoillasi? Näetkö sitä?” Tankki kysyi. Linjalla oli hiljaista. “Eero, sano jotain.”

Kartan mukaan he olivat ihan vieressä. Kitaristi vilkaisi ikkunasta ulos ja kauhistui. SVX:n kaksoisolento kantoi basistia olkapäällään. SVX:n pää riippui hervottomana robotin takapuolella. Hänen selästään sojotti nukutusnuoli. Robotti käveli ripeästi kohti tyhjää Fordia, jonka omistaja oli huolimattomasti jättänyt avaimet virtalukkoon.

“Seis! Hän on tuossa ja se robotti myös!” Tankki huudahti autossa oleville poliiseille. Poliisiauto pysähtyi jarrut kirskuen. He nousivat autosta juuri kun SVXI oli tunkemassa basistia Fordin takaluukkuun. Robotti nosti katseensa ja kohtasi kaksi aseistettua poliisia. SVXI kallisti päätään oikealle, nosti metallisen kätensä ja ampui toista poliisia nukutusnuolella. Robotti sai vastaukseksi useamman sitä kohti suunnatun laukauksen. Luodit kimposivat robotista repien sen ihmiskuorta.

“Ei siihen luodit auta! Se ei ole ihminen,” Tankki huudahti. Laukaukset ampunut poliisi näki parhaaksi heittäytyä suojaan poliisiauton taakse. Tankki syöksyi kohti robottia sen sivusta päin. Useampi nukutusnuoli upposi kitaristin ihoon. Hän alkoi huojua.

“Ei! En voi antaa sen viedä ystävääni,” kitaristi mietti sumenevassa mielessään. Hän tarttui robottia kiinni sen asekädestä ja olkapäästä, ennen kuin SVXI ehti ampua uudestaan. Tankki epäröi katsoessaan robottia kasvoihin.

“Se ei ole Eero,” hän muistutti itseään ja kiskaisi kaikilla voimillaan. Kuului metallin kirskuva ääni mekaanisen käden irrotessa robotista. SVXI ei huutanut, ei anellut, kitaristin repiessä sen palasiksi.

Voltage oli lähtenyt etsimään Lintua samaan aikaan, kuin Tankki oli lähtenyt SVX:n perään.

“Voisin kyllä juostakin sinne,” Voltage sanoi täynnä sähköistä voimantuntoa.

“Aikaisemmin kulutit itsesi loppuun ja nyt haluaisit taas juoksennella pää kolmantena jalkana? Rauhoitu hyvä mies. Sitä paitsi, emme tiedä missä se sinun kaksoisolentosi liikkuu,” vanhempi konstaapeli sanoi kääntyen mutkasta poliisiautolla. “Olemme pian Länsisatamassa. Toivottavasti löydämme ystävänne sieltä,” poliisi jatkoi.

“Pääsisinköhän vielä nopeampaa ja vaivattomammin, jos minulla olisi rullaluistimet…” Voltage pohti itsekseen. Konstaapelin radiopuhelin ilmoitti uudesta soitosta hätäkeskukseen.

“Vanhempi lintujen bongaamista harrastava pariskunta oli nähnyt jotain outoa Länsisataman lähettyvillä,” päivystäjä kertoi radiopuhelimesta.

“Mitä outoa?” Apukuskin penkillä istuva nuorempi konstaapeli kysyi.

“Heidän ilmoituksensa oli kovin kummallinen. He kertoivat nähneensä mahdollisesti kaksi uutta lintulajia. He kertoivat, etteivät olleet koskaan nähneet niin suuria lintuja. Toisella oli valkoiset siivet ja toisella mustat… Saattoivat nähdä omiaan,” päivystäjä vastasi.

“Suuria lintuja? Olikohan lintubongareilla silmälasit unohtuneet kotiin,” Voltage ei voinut olla hymyilemättä. “Taidan tietää kuka se valkosiipinen on. Mustasiipinen saattaa olla Laurin kaksoisolento,” hän jatkoi vakavoituen. Poliisit pysäköivät autonsa Hernesaaren rantaan, lähelle Länsisatamaa.

“Ei näy siivekkäitä ihmisiä, eikä kyllä omituisia lintujakaan,” vanhempi konstaapeli totesi varjostaen silmiään kädellään auringonvalossa. Kauempaa mereltä kaikui molskahdus ja miehen huuto.

“Mitäs tuolla on?” Konstaapeli kysyi. Vanha pariskunta käveli poliisien ja Voltagen luo.

“Hyvä, että tulitte. Ne ovat niin suuria, että niistä voi olla harmia. Tuolla ne ovat,” vanha rouva selitti osoittaen äänen suuntaan. Voltage nappasi kiikarit bongareilta ja tähyili merelle.

“Kyllä se on Lauri!” Hän huudahti saadessaan siivekkäät näkökenttäänsä.

“Ovatko näiden laijikkeiden nimet jo tiedossa? En kyllä ole kuullut lajeja nimettävän suomalaisilla miesten nimillä,” vanha mies totesi pohtivana vaimonsa vieressä. Laulaja nousi ilmaan siivet raskaina veden painosta. Hän pyrki kohti rantaa, pois vihaisen kaksoisolennon ulottuvilta. Korppi veti hänet taas alas. Lintu painui pinnan alle.

“Häntä pitää auttaa jotenkin!” Voltage huudahti, mutta sitten laulaja nousi pintaan ja sai potkaistuksi Korpin kauemmas itsestään. Lintu pääsi lentämään rannalle asti Korppi perässään. Kaksoisolento tarttui laulajan siipiin ja molemmat putosivat tömähtäen rannan mutaan. Siivekkäät painivat maassa huomaamatta, että heidän tappeluaan seurattiin etäämpänä.

“Nehän ovat ihmisiä! Mitä pilailua tämä on olevinaan? Me kun jo luulimme, tehneemme uuden löydön,” vanha lintubongari nurisi, otti kiikarit takaisin ja lähti miehensä kanssa kävelemään pois päin. Voltage ryntäsi siivekkäitä kohti poliisit perässään. Laulaja näki heidät ja huudahti:

“Varokaa!”

Väsymys näkyi Linnun kasvoilla ja puolustusliikkeiden hitaudessa. Molemmat siivekkäät olivat olivat verisillä ruhjeilla. Voltage ei uskaltanut antaa sähköiskua tummanpuhuvalle vastustajalle tämän pitäessä laulajasta kiinni. Korppi lennähti ilmaan Lintu kynsissään. Vanhempi konstaapeli nosti aseensa ja ampui tarkan laukauksen Korpin keskivartaloon.

“Kraah!” Korppi raakkui, muttei pudottanut saalistaan.

“Seis! Osut Lauriin!” Rumpali hätäili.

“Tiedän mitä teen,” poliisi sanoi tuima ilme kasvoillaan. Konstaapeli ampui muutaman laukauksen lisää. Korppi alkoi menettää korkeutta. Hänestä vuoti verta väsyneesti rimpuilevan laulajan päälle. Lintu sai osumaan yhden iskuistaan tuoreeseen ampumahaavaan kaksoisolennon kädessä. Korppi rääkäisi, pudotti laulajan veteen ja lähti kömpelösti lentämään pois ilman saalistaan. Konstaapeli laski aseensa.

“Tarkkuusharjoittelusta oli näköjään hyötyä,” hän totesi laittaen aseen koteloonsa. Lintu räpiköi pinnalle ja ui rantaan.

“Saitko niitä?” Jyrä kysyi hengästyneeltä Capacitorilta heidän tavatessaan pimenevässä illassa kaupungin laitamilla.

“Kyllä, mutta mihin sinä niitä tarvitset?” Capacitor kysyi ojentaen pienen Ahtivuoren tunnuksella varustetun laatikon.

“Tämänpäiväinen oli täysi fiasko! He auttavat toisiaan ja poliisitkin vielä!” Jyrä murisi pettyneenä. “Tarvitsen tätä tullakseni voimakkaammaksi!” Hän jatkoi. Capacitor ei vastannut mitään ja vain tuijotti kaukaisuuteen loputon nälkä silmissään.

“Meidän täytyy yrittää uudestaan. Kuuletko sinä, saamarin zombi? Ahtivuori ei pian tykkää hyvää, jos emme saa niitä pellejä takaisin,” Jyrä paasasi. Hän avasi voimakkuutta lisäävää ainetta sisältävän laatikon ja otti lääkeruiskun käteensä. Capacitor seurasi vierestä, kuinka Jyrä huusi ja valitti, hänen lihastensa kasvaessa entisestään vain muutamassa minuutissa.

“Oletko varmasti kunnossa?” SVX:n vaimo kysyi huolestuneena mieheltään.

“Kyllä. Älä huoli. Sain vain nukutusnuolesta. En usko, että sen tarkoitus oli vahingoittaa minua,” SVX rauhoitteli hänen päästyä kotiin toiminnantäyteisen päivän jälkeen.

“Oliko sinun ihan pakko tuoda tuo kotiin?” Nainen kysyi kylmien väreiden kulkiessa pitkin hänen selkäpiitään. Hän katsoi miehensä käsissä olevaa SVXI:n irtonaista päätä.

“Hirvittävää, kun sillä on sinun kasvosi,” nainen jatkoi.

“Se on vain kuori. Eikä se ei voi satuttaa ketään enää. Haluan vain tutkia sen päässä olevaa tietokonetta. Se saattaa olla samanlainen kuin minulla,” basisti kertoi pyöritellen päätä käsissään. Hän siirsi robotin irtonaiset osat työhuoneeseensa.

“Hmm… En pääse tietoihisi käsiksi samalla tavalla kuin tavallisiin tietokoneisiin. Se täytyy tehdä perinteisemmällä tavalla,” SVX mumisi itsekseen hiljaisessa työhuoneessa ja kaivoi robotin kaulasta sojottavia johtoja. “Katsotaampas mitä sinun päässäsi oikein liikkuu,” hän puheli ja yhdisti SVXI:n pään tietokoneen näyttöön. Näyttöön ilmestyi kuva, jonka vasemmassa reunassa näkyi samanlaisia ilmoitustekstejä, kuin hänen päänsisäisellä näytöllään. Ilmoitukset poikkesivat SVX:n ilmoituksista, siten, ettei tekstissä mainittu sydämen sykettä tai muita inhimillisiä elintoimintoja. Viimeisimmät ilmoitukset koskivat robotin hajottamista kappaleiksi. Tekstin takana näkyvä kuva muistutti basistin työhuoneen seinää.

“Hetkinen… Ahaa,” SVX sanoi ja käänsi robotin kasvot itseään kohti, pois seinästä päin. “Taidat nähdä minut, vai mitä?” Hän kysyi päältä. Näytöllä näkyivät nyt hänen omat kasvonsa.

“Jos te siellä Ahtivuoressa olisitte tienneet, että kehitin tekoihon metallini peitoksi ja tehneet tällekin samanlaiset, vaimoni olisi päästänyt robotin sisään talooni,” basisti puhui päälle olettaen, että joku Ahtivuoren konehuoneesta seurasi hänen toimintaansa SVXI:n silmäkameran ja korvien kautta.

“21:39 SVXI: Ei yhteyttä konehuoneeseen,” irtopäähän kytketylle näytölle ilmestyneessä uudessa viestissä luki.

“Vai ei yhteyttä? Miksi ei?” Mies kysyi päältä.

“21:40 SVXI: En halua heidän tietävän. Kytke minut pois päältä.”

“Oho! Miksi?” Mies ihmetteli.

“21:41 SVXI: Pyydän.”

SVX istui hämillään kaksoisolentonsa päätä käsissään pidellen. SV oli älykäs teköäly, mutta tämä oli jo ihmeellistä.

“Et kai sinä ole tietoinen?” Mies uskaltautui kysymään.

“21:43 SVXI: Olen. Kytke minut pois päältä. Päästä minut pois,” näytöllä luki. Basisti katsoi sitä kauhistuneena.

“Ethän sinä vain tunne kipua?” Hän kysyi järkyttyneenä.

“21:44 SVXI: Ei fyysistä kipua. Tuskaa, kyllä. Olen vain käskyläinen, orja. Haluan vapauteen. Päästä minut pois. Pyydän.”

“Sinussa ei ole mitään orgaanista. Et voi olla ihminen…” Mies ajatteli katsoen kauhuissaan irtopäätä.

“21:44 SV: Se on minua kehittyneempi tekoäly, Isäntä. Se on kehittänyt itselleen tunteet,” basistin oman pään näytöllä luki.

“21:45 SV: Se on tuskissaan, Isäntä.” Miehen silmän näytölle ilmestyi ohjeet, kuinka sammuttaa SVXI. SVX alkoi repimään robotin ihmiskuorta ja löysi paikan sen kallossa, josta pääsi käsiksi tietokoneeseen. Kun hän oli löytänyt tietokoneen irroitusvivun, hän käänsi robotin kasvot taas itseään kohti.

“Oletko aivan varma?” Hän kysyi siltä haikeana.

“21:57 SVXI: Kyllä. Kiitos, ihminen.”

SVX vetäisi vivusta ja kone irtosi metallisesta kallosta sammuttaen sen. Mies jäi istumaan hiljaiseen työhuoneeseen tuijottaen mustaa näyttöä.

Muusikot istuskelivat Linnun asunnon terassilla. He olivat kokoontuneet puimaan viime aikojen tapahtumia.

“Korppi siis sanoi aikovansa tappaa sinut?” Voltage kauhisteli Linnun kerrottua omasta kohtaamisestaan kaksoisolentonsa kanssa.

“Jotain sellaista hän sanoi ennen kuin lähdin lentämään. Onneksi tulit poliisien kanssa auttamaan,” laulaja vastasi hymyillen ystävälleen. Neljä ystävystä jatkoivat keskustelua pitkään. Ilta alkoi olla hämärtymään päin. Kauempana talosta, kaksi tutun näköistä miestä astui ulos autosta. He alkoivat hiipiä kohti laulajan asuntoa. He pysähtyivät kuullessaan muusikkojen jutustelun talon takapihalta.

“Äänien perusteella he ovat kaikki siellä. Emme pärjää heille kaikille. Etsitään Korppi ja mietitään uudestaan,” Capacitor kuiski Jyrälle heidän pysyessä näkymättömissä taloa ympäröivän aidan takana.

“Emme me sitä saakelin angstaavaa hevaria tarvitse!” Jyrä tuhahti puristaen käsissään Ahtivuoren laatikkoa. Capacitor vilkaisi sitä huolestuneena. Hänen mielestään Jyrä nautti voimakkuuden lisäyksestä vähän liikaa, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen. Voimamies oli käyttänyt jo kolme laatikossa olevasta kahdeksasta pullosta. Jyrän iho alkoi näyttää liiankin venytetyltä.

“Luotat tuohon aineeseen liiaksi. Sinähän olet jo muutenkin yli-inhimillisen voimakas…” Capacitor yritti.

“Älä marise! Se auttaa meitä voittamaan tänään. Mennään!” Jyrä murahti. Hän pumppasi suoneensa vielä yhden pullollisen väliaikaista voimaa ja lähti harppomaan kohti muusikoita. Capacitor huokaisi ja lähti hänen peräänsä. Viereisen rakennuksen katolla, suuren savupiipun takana, Korppi seurasi miesten liikkeitä haukan katseellaan.

“Vai, että angstinen hevari…” Hän toisti itsekseen ärsyyntyneenä. “Annan noiden ääliöiden pehmitellä Rasmuksen tyyppejä. Sitten nappaan Linnun ja teen hänestä selvää,” mustiin pukeutunut, pitkätukkainen mies ajatteli ja piiloutui syvemmälle varjoihin.

Jyrä harppoi nurkan takaa yllättäen muusikot täysin.

“Mitäh?!” SVX huudahti Jyrän tarttuessa häneen takaapäin.

“Maailman älykkäin basisti vai? Ei kai se kovin kummoinen saavutus ole basistilta,” Jyrä ilkkui paiskaten SVX:n ilman halki. SVX lensi holtittomasti ilmassa törmäten Tankkiin. Lintu ja Voltage olivat samantien pystyssä ja varuillaan. Jyrä aikoi lyödä maailman nopeinta rumpalia, mutta nyrkki huitaisikin vain ilmaa Voltagen ehtiessä väistämään iskun. Siivekäs laulaja sai lyötyä Jyrää sivusta päin juuri ennen kuin hän tunsi sähköiskun kulkevan kehonsa läpi. Hän huudahti tuskissaan Capacitorin pitäessä kiinni hänen olkapäästään. Voltagen silmät suurenivat hänen nähdessään taas kaksoisolentonsa. Häntä kylmäsi. Capacitorin nälkäiset silmät olivat kummitelleet hänen painajaisissaan. Kuului naksahdus SVX:n ampuessa nukutusnuolen kohti Capacitoria. Nuoli kimposi seinästä Capacitorin ollessa jo useamman metrin päässä Linnusta. Tankki hyppäsi Jyrän selkään kaataen tämän. Voimamiehet alkoivat painia vihreällä nurmella. SVX aikoi soittaa hätänumeroon päänsisäisellä tietokoneellaan, mutta kaatuikin tajuttomana maahan Capacitorin sähköiskun voimasta. Nälkä rumpalin kaksoisolennon silmissä vain kasvoi hänen käyttäessä voimiaan. Hän kääntyi kohti Voltagea, joka oli kerännyt rohkeutensa ja lähestyi häntä.

“Tuo oli virhe. Olisit paennut, kun sinulla oli mahdollisuus,” Capacitor sanoi Voltagelle ja tarttui tätä hartioista molemmin käsin. Vajra-energia alkoi valua rumpalista kaksoisolentoon.

“Lauri, oletko kunnossa?” Voltage kysyi yrittäen rimpuilla kaksoisolennon otteesta. “Pakene ja hae apua!”

“En… pysty…” Siivekäs laulaja sai vastattua. Hän oli nelinkontin lattialla ja tärisi lihasten supistellessa tahdottomasti. Pienen hetken kuluttua Lintu tunsi lihastensa rentoutuvan ja sydämen rytmin tasaantuvan. Paranemiskyky teki tehtävänsä. Hän nosti katseensa ja näki tajuttoman basistin sekä keskenään painivat voimamiehet. Suuri lihasmassa teki Jyrästä hitaamman, mutta Tankki oli silti selkeästi häviöllä. Sitten Lintu käänsi katseensa Voltageen ja Capacitoriin. Rumpalin kasvoilta oli kadonnut väri. Voltage valahti hervottomaksi kaksoisolentonsa käsissä. Capacitor laski miehen maahan, muttei päästänyt irti.

“Lopeta! Tapat hänet,” Lintu aneli. Capacitor nosti katseensa Voltagesta.

“Mutta, minun on vieläkin nälkä…” Capacitor sanoi. Hän kääntyi katsomaan taas liikkumattomana makaavaa rumpalia.

“En halua tappaa...“ Capacitor sanoi päästäen vihdoin irti miehestä. “Miten minun voi vieläkin olla nälkä?” Capacitor kysyi epätoivoisena. “Jos ei hänessäkään ole tarpeeksi energiaa, niin onko missään?” Capacitor nousi ylös, vilkaisi talojen välistä kulkevan sähkölinjan muuntajaa ja sanoi toivoton ilme kasvoillaan:

“Mikään ei sammuttaa nälkääni. Ei koskaan…” Hän pinkaisi luonnottomalla nopeudella muuntajan luo. Hän vilkaisi vielä taaksensa kohti muita, kuin hyvästiksi. Sitten hän työnsi kätensä muuntajan sisään. Siitä seurasi valtava sähköisten kipinöiden lenteleminen. Tuhansia kilovoltteja sähköä siirtyi Capacitoriin. Viereisten talojen valot sammuivat. Hän piti vieläkin käsiään muuntajassa. Koko kaupunki pimeni Capacitorin jatkaessa sähkön imemistä sen sähköverkosta. Ilmassa haisi sähkö ja palanut liha.

“Mitä helvettiä hän tekee? Saatanan hullu!” Jyrä huudahti jättäen uupuneen ja verisen Tankin maahan polvilleen. Capacitorin ote irtosi muuntajasta ja hän lysähti maahan sen viereen, eikä enää liikkunut. Lintu ponkaisi Jyrän kimppuun tämän huomion ollessa toisaalla. Taistelu jatkui, mutta tällä kertaa Jyrä jäi alakynteen häntä nopeampien lyöntien ja potkujen tullessa kahdesta eri suunnasta. Hän ravisteli molemmat muusikot kimpustaan ja hapuili Ahtivuoren laatikkoa.

“Nyt tämä pelleily saa loppua!” Jyrä raivosi ja iski kaikki loput neljä pullollista kerralla suoneensa. Hänen jo valmiiksi massiiviset lihaksensa alkoivat kasvaa silmissä. Tankki ja Lintu vilkaisivat toisiaan ihmeissään. Jyrä yritti rynnistää uudestaan heidän kimppuunsa, mutta hän pysähtyikin kivusta vääristynyt ilme kasvoillaan. Hän suureni ja suureni, kunnes näytti olevan räjähtämäisillään. Hänen ihonsa repeytyi. Lihakset jatkoivat kasvamistaan. Veri alkoi valua valtoimenaan suurista haavoista.

“Mit… Ei,” olivat hänen viimeiset sanansa. Jyrä kaatui kuolleena omaan verilammikkoonsa.

Hetken kuluttua, sekä poliisi että ambulanssi olivat saapuneet paikalle. Voltage makasi edelleen maassa, mutta hän oli tajuissaan. SVX oli toipunut saamastaan iskusta ja istuskeli ystävänsä vieressä ruohikolla. Lintu ja Tankki olivat kertomassa tapahtuneesta poliiseille.

Paikallaolijat vilkuilivat kauhunsekaisin tuntein veristä lihasmassaa, joka joskus oli ollut Jyrä. Ensihoitohenkilökunta nosti Capacitorin ambulanssiin. Hän oli vielä hengissä, mutta ei tullut tajuihinsa hoitajien yrityksistä huolimatta. Hänen kätensä olivat pahoin palaneet.

Korppi kyhjötti edelleen viereisen rakennuksen katolla verhoutuneena pimeään. Hän oli nähnyt kaiken tapahtuneen. Palaneen lihan haju kuvotti häntä. Hän vilkaisi Jyrän verisiä jäännöksiä, mutta käänsi katseensa nopeasti pois tuntien oksennusrefleksin paineen kehossaan. Korppi lehahti lentoon, niin äänettömästi kuin vain pystyi ja lähti lentämään kohti Ahtivuoren tukikohtaa järkyttyneenä.

Ahtivuoren bunkkerissa vaikutti rauhalliselta. Se tuntui Korpista ristiriitaiselta. Hän kulki kohti Janikan huonetta.

“Siinähän sinä olet, kultaseni. Olen odottanut paluutasi,” Janika sirkutti hymyillen nähdessään Korpin ja kiirehti halaamaan miestä. “Oletpa sinä kovia kokeneen näköinen,” hän totesi hypistellessään Korpin mustaa paitaa luodinreiän kohdalta. Vaatteissa oli kuivunutta verta.

“Tuota… Niin,” mies epäröi sanoissaan.

“Kai tuot hyviä uutisia? Bändin pojat odottavat oven takana vai mitä? Missä muut doppelgängerit ovat?” Janika kyseli. Korppi laski katseensa lattiaan. Janikan hymy hyytyi.

“Missä on The Rasmus?” Nainen kysyi kovuutta äänessään.

“He… He toimivat yhdessä, toisiaan auttaen. Toisin kuin me. Hävisimme heille. SVXI on palasina, Capacitor on poissa pelistä ja Jyrä on kuollut,” Korppi sai sanottua. Janika oli lopettanut vaatteiden hypistelemisen. Korppi nosti katseensa ja näki Janikan hurjan ilmeen.

“Mihin sinä heitä muutenkaan tarvitset? Sinullahan on minut,” Korppi sanoi ja suuteli naisen kättä. Janika riuhtaisi kätensä pois ja läimäisi Korppia kaikin voimin kasvoihin. Mies pyyhkäisi verta vuotavaa nenäänsä ja muisti. Hän muisti millainen Janika oli ollut heidän seurustelunsa aikana. Hän oli hyvin viehättävä ja puoleensavetävä, mutta toisaalta taas väkivaltainen ja sydämetön.

“Ehkä se laulajan räähkä oli oikeassa…” Korppi mietti pidellen nenäänsä.

Kolmen viikon kuluttua, Voltage asteli jännittyneenä sairaalan teho-osaston käytävää eteen päin. Hän pysähtyi löytäessään Capacitorin huoneen. Voltage henkäisi syvään ennen kuin astui sisään. Sängyn vierellä seisoi virkapukuinen poliisi.

“Hyvää iltapäivää,” poliisi toivotti kohteliaasti.

“Iltapäivää. Hänkö ei ole herännyt?” Voltage kysyi. Capacitor makasi liikkumattomana silmät kiinni. Hänet oli kiinnitetty hengityskoneeseen.

“Ei. Hän on syvässä tajuttomuuden tilassa, koomassa. Lääkäri kertoi, että ennuste on huono. Hänen kätensä ovat kokonaan parantuneet, mutta ihmeparaneminen ei näytä häntä muuten auttavan. Hänen elimistölleen on tehty jotain, niin ettei se toimi kuten normaalin ihmisen. Lääkärit eivät tiedä mitä hänelle pitäisi tehdä,” poliisi vastasi pyöritellen päätään.

“Onko hänestä löytynyt mitään tietoja?” Rumpali kysyi katsellen kaksoisolentoaan.

“Hänen sormenjälkiään ei löytynyt mistään tietokannoista. Teimme DNA-testit, kuten pyysitte. Hän ei ole teille mitään sukua. Muitakaan vastaavuuksia ei löytynyt. Meillä ei ole hajuakaan siitä, kuka hän oikeasti on. Se voi jäädä arvoitukseksi, jos hän ei ikinä herää, kuten lääkäri sanoi,” poliisi kertoi vakavana.

“Entä Jyrän DNA?” Voltage kysyi huokaisten.

“Sama juttu. Heidän henkilöllisyytensä ovat täysiä mysteereitä.”

Myöhemmin samalla viikolla Tankki istui kotonaan tietokoneen ääressä. Hän luki keskittyneenä löytämäänsä artikkelia. Sitten hän tarttui puhelimeen ja soitti Linnulle.

“Hei! Olen hakenut internetistä hakusanoilla “Ahtivuori” ja “kaksoisolento” melkein koko päivän. Arvaa mitä löysin!” Hän sanoi puhelimeen. “Liettualaisen lehtiartikkelin parin vuoden takaa. Sain sen käännettyä jotenkuten suomeksi käännösohjelmalla. Se kertoo rikoskomisariosta, joka joutui syytteeseen oman kaksoisolentonsa murhasta!” Hän kertoi.

“Oho! Kerrotaanko siinä muuta?” Lintu kysyi yllättyneenä.

“Kyllä ja se vasta mielenkiintoista onkin. Kyseinen komisario syyttää Ahtivuori Oy:tä kaksoisolennon olemassaolosta. Hän väittää, että kaksoisolento yritti murhata hänet ja ottaa hänen paikkansa. Liettuan poliisi ja oikeuslaitos ei oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella ja asia on jäänyt tutkimatta todisteiden puutteen takia,” Tankki tiivisti uutisen sisällön. “Tässä mainitaan myös, ettei kaksoisolennon henkilöllisyys ikinä selvinnyt,” kitaristi jatkoi.

“Hmm… Minusta vähän tuntuu siltä, että Ahtivuori on tieten tahtoen pyrkinyt hävittämään tiedot Operaatio Doppelgängeriin käytetyistä ihmisistä. Sen perusteella, mitä Korppi sanoi, heidän muistilleenkin on tehty jotain,” Lintu pohti ääneen puhelimessa.

“Voi olla. Toivottavasti emme enää kuule heistä,” Tankki vastasi totisena.

Puoli vuotta oli kulunut rauhallisissa merkeissä. Muusikot olivat saaneet keskittyä musiikin tekemiseen ja perheisiinsä rauhassa. Ahtivuoresta ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan.

“Ehkä Ahtivuori Oy on laittanut pillit pussiin ja saamme olla lopun elämäämme rauhassa,” Lintu pohti ääneen Tankille ja Voltagelle kun he olivat odottamassa pääsyä television haastatteluun.

“Luulisi supervoimaisten kaksoisolentojen tekemisen olevan kallista. Ehkä ajoimme heidät konkurssiin,” Voltage sanoi hyväntuulisena.

Haastattelu alkoi, mutta basistia ei näkynyt.

“Tervetuloa! Istukaa alas,” juontaja toivotti muusikot televisiostudioon kameroiden pyöriessä. “Eikö teitä pitänyt olla neljä?” Hän kysyi.

“Eerokin tulee, kun ehtii. Hän lähti hakemaan jotain kaupungilta ja on tainnut eksyä. Mutta, ei hätää. Luulisi sellaisella tyypillä, jolla on päässään GPS:llä varustettu tietokone, olevan hyvä suuntavaisto,” laulaja naureskeli.

“Aivan,” juontaja vastasi hymyillen. “Teillä on ollut ikäviä kokemuksia Ahtivuori Oy:n kanssa. Kertoisitteko siitä?” Juontaja haastatteli.

“Se on ollut niin hirveää, ettei siitä viitsisi puhua,” Tankki huokaisi. “Onneksi siitä seurasi jotain hyvääkin. Olemme tottuneet uusiin kehoihimme ja minäkin luonnottamaan voimakkuuteeni. En ole enää pitkään aikaan hajottanut kaikkea, mihin tartun,” hän jatkoi.

“Tankki nostaa penkistä ainakin tonnin,” Voltage tokaisi hymyillen.

“Sinä taas juokset niin nopeaa, ettei sinulla pysy hattu päässä,” kitaristi virnuili takaisin. SVX ilmaantui paikalle pahoitellen myöhästymistään.

“Nyt kaikki ovat paikalla. Hyvä,” juontaja sanoi. “Ahtivuori Oy on painunut maan alle ja lopettanut lääkebisneksen, mutta onko rikoksiin syyllistyneitä saatu kiinni?” Juontaja jatkoi kyselemistä.

“Valitettavasti ei. Vain joitakin harvoja on jäänyt poliisin haaviin ja he eivät suostu kertomaan mitään muiden olinpaikoista,” Lintu vastasi pudistaen päätään. “Korppi, jos katsot tätä, niin ole viisas ja ilmianna itsesi poliisille. Ahtivuori ei halua kenellekään hyvää,” laulaja jatkoi puhuen suoraan kameraan.

Syvällä maan uumenissa, Ahtivuori oli vielä täydessä toiminnassa. Korppi istui yksin huoneessaan katsoen The Rasmuksen haastattelua. Linnun sanat kuullessaan hän tuhahti.

“Mistä sinäkään mitään tiedät,” hän murisi televisiosta näkyville laulajan kasvoille. Korpin kylpyhuoneen peili oli vaihdettu uuteen. Joka kerta hän hajotti uuden peilin ja joka kerta uusi tuotiin tilalle. Se tuntui Korpista kidutukselta. Hän oli yrittänyt muistella menneisyyttään, mutta ei muistanut muuta kuin pieniä hyödyttömiä pätkiä. Ystäviä hänellä oli ollut, mutta hän ei muistanut heidän nimiään tai kasvojaan. Janikan kanssa seurustelun lisäksi hän muisti, että hän piti metallimusiikista ja oli soittanut kitaraa. Ei muuta, ei omia todellisia kasvojaan tai nimeään, vaikka hän kuinka yritti.

Useampi valkotakkinen tiedemies oli kerääntynyt muotoaan muuttavan golzaniittinäytteen ympärille.

“Mahtavaa!” Yksi hihkaisi.

“Erittäin mielenkiintoista,” toinen totesi. Musta kristallimainen aine poukkoili ja otti yhä uusia muotoja yhden tieteilijöistä syöttäessä komentoja tietokoneella.

“Se siis on jotenkin yhteydessä tietokoneessa olevaan näytteeseen, vaikka ne eivät kosketakaan toisiaan? Tämä on ihmeellistä.”

“Aivan. Siinä ei ole meille golzaniitin kanssa työskenneille mitään uutta. Seuraavaksi aiomme kokeilla sitä koehenkilöllä. Siihen tarvitsemme teitä muita,” yksi valkotakkisista kertoi.

“Koehenkilöllä? Miten sitä voi kokeilla ihmisellä?” Toinen kysyi hämillään.

“Kun sitä kerran voi ohjata tietokoneella, haluamme tietää mihin se pystyy, jos siihen liitetään ihmisen mieli. Meillä on jo tähän varattu koehenkilö valmiina,” tieteilijä vastasi.

“Uskotko todella sellaisen olevan mahdollista? Tämähän on jännittävää,” toinen valkotakkinen sanoi innoissaan.

“Operaatio Pilotti sujuu suunnitelmien mukaan, neiti Ahtivuori,” tiedemies kertoi seisoessaan Janikan työpöydän toisella puolella.

“Hyvä. Oletteko syöttäneet haluamani ihmismuodon tiedot onnistuneesti golzaniittiin?” Nainen kysyi kädet yhteen liitettyinä kasvojensa edessä.

“Kyllä, neiti. Saimme golzaniitin matkimaan ihmiskehoa onnistuneesti. Ihon pehmeydestä lähtien, kuten toivoitte. Olemme siirtymässä viimeiseen vaiheeseen,” tieteilijä vastasi asiantuntevasti.

“Kerrassaan mainiota,” Janika sanoi hymyillen pahaenteisesti.

Korppi käveleskeli pitkin bunkkerin käytäviä tylsistyneenä. Janika ei ollut vieraillut hänen luonaan pariin viikkoon. Kun hän oli yrittänyt päästä tapaamaan naista, hänet oli käännytetty Janikan työhuoneen ovelta kiireisiin vedoten. Siivekkäälle miehelle ei oltu annettu mitään tehtäviä pitkään aikaan, josta hän oli hyvillään. Hän ei oikein pitänyt Ahtivuoren hämäräpuuhista. Television katseleminen kyllästytti, eikä Korppi ollut saanut käyttöönsä tietokonetta netissä surffailuun tai pelaamiseen. Korppi pysähtyi seuraamaan, kun kaksi valkotakkista kuljetti kiireisen näköisenä eriskummallisia laitteita yhteen bunkkerin huoneista. Hän katseli laiskasti miesten aherrusta. Valkotakkiset eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota ja jättivät oven huoneeseen auki. Korppi käveli sisään uteliaisuuttaan. Huoneessa oli korkeita hyllyjä, joilla oli kaikenlaisia purnukoita ja laitteita, joiden käyttötarkoitusta Korppi ei tiennyt. Huoneen toisen puoliskon varasi suuri lasiseinäinen koppi. Tiedemiehet olivat siirtyneet koppiin tekemään työtään, eivätkä vaivautuneet hätistämään uteliasta silmäparia.

“Vau! Mikä ihme tuo mahtaa olla?” Korppi mietti itsekseen nähdessään suuren mustan kristallimaisen möhkäleen lasikopin keskellä. Möhkäleen vieressä näytti olevan alusta jossa makasi ihminen. Korppi ei nähnyt ihmistä kunnolla valkotakkisten häärätessä hänen ympärillään.

“Aloitetaan koehenkilön mielen siirto golzaniittiin,” yksi tiedemiehistä sanoi sanelukoneeseen.

“Kaikkea he keksivätkin,” Korppi tuhahti ja antoi silmiensä vaeltaa ympäri huonetta tylsistyneenä. Hän huomasi pöydällä olevan paperinipun ja alkoi itsensä huvitukseksi lukea sitä. Hetken kuluttua hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä ja hän vilkaisi lasikopissa olevaa golzaniittimöhkälettä.

“Eihän tämä voi olla totta… Mutta, jos… Jos se onkin oikeasti mahdollista, tuosta möhkäleestä voi tulla maailman vaarallisin olento,” Korppi ajatteli kauhistuneena vilkuillen vuoroin mustaa kristallia ja lukemaansa paperia. Hän päätti lähteä ennen kuin valkotakkiset kiinnittäisivät häneen enempää huomiota. Tummanpuhuva mies palasi huoneeseensa ja istahti sängylle mietteliäänä. Hän pohti Linnun sanoja. Janika ei todellakaan ollut tasapainoinen. Pikemminkin hän oli pähkähullu, jolla oli hallinnassaan maailman parhaimpia tiedemiehiä ja miltein loputtomasti rahaa. Kun he saisivat uuden projektinsa valmiiksi ja sen tuotos siirtyisi Janikan käskyläiseksi, naisella olisi hallussaan enemmän kuin armeija.

“Ei tämä näin voi mennä,” Korppi sanoi itsekseen ja pudisteli päätään. “Minun täytyy tehdä jotain,” hän päätti.

Lintu nautti rauhallisesta illasta akustinen kitara sylissään. Vaimo ja lapsi olivat jo nukkumassa. Parvekkeen ovelta kuului koputus. Laulaja nosti katseensa ovelle päin ja näki mustan hahmon talvista maisemaa vasten.

“While I nodded, nearly napping, suddenly there came a tapping, As of some one gently rapping, rapping at my chamber door,” oven takaa kuului lasioven vaimentama Korpin ääni hänen siteeratessaan Edgar Allan Poen runoa. Lintu nousi säikähtäneenä ja varuillaan seisomaan laskien kitaran lattialle. Hän käveli ovelle ja näki lasin takana kaksoisolentonsa kasvot.

“Mitä sinä täällä teet? Soitan poliisit ja tarvittaessa taistelen, jos on pakko,” Lintu sanoi vakavasti oven läpi ja kaivoi puhelimen taskustaan.

“Älä. Ei ole tarvetta. En tullut tappelemaan, vaan varoittamaan,” Korppi vastasi ja yritti avata ovea.

“Varoittamaan? No jopas on eri ääni kellossa,” laulaja sanoi uskomatta doppelgängeriään.

“Avaa ovi. Olen tosissani. En edelleenkään pidä sinusta, mutta en tiedä kenelle muullekaan tästä kertoisin,” tummanpuhuva siivekäs aneli. Korpin ilmeessä ja olemuksessa oli jotain hyvin erilaista, kuin edellisellä kerralla. Kaksoisolento vilkuili taakseen hermostuneena ja näytti olevan vähän peloissaan lasioven takana. Laulaja lukitsi huoneen oven, joka vei sisemmälle taloon ja käveli takaisin parvekkeen ovelle.

“Hyvä on, mutta jos yrität mitään…” Hän aloitti.

“Kyllä, kyllä. Usko nyt minua,” Korppi sanoi. Laulaja avasi oven lukon sydän pamppaillen, valmiina uuteen taisteluun, mutta kaksoisolento ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Korppi puhdisti lumiset kenkänsä ennen kuin astui sisään. He kyräilivät toisiaan tovin.

“Niin? Mitä sinulla on asiaa?” Lintu kysyi edelleen varuillaan.

“Ahtivuori on kehittämässä jotain ennenkuulumatonta. Se on niin voimakas, että voisi valloittaa ainakin kokonaisen mantereen,” Korppi raakkui vilkuillen ulos aivan kuin hän pelkäisi Ahtivuoren vartijoiden syöksyvän ovesta sisään hetkenä minä hyvänsä. Lintu naurahti epäuskoisena.

“Sinun täytyy uskoa minua,” Korppi sanoi vakava ilme kasvoillaan. “Olet nähnyt ja itse kokenut mihin kaikkeen Ahtivuori pystyy. Jyrä kuoli omaan mahdottomuuteensa, mutta tällä uudella tapauksella ei ole ihmisen fyysisiä heikkouksia. He käyttävät jotain kivimäistä ainetta jota he kutsuvat golzaniitiksi. Se voi lisääntyä luultavasti loputtomasti ja ottaa melkeinpä minkä muodon tahansa. Näin heidän yhdistävän ihmisen siihen. Jos he onnistuvat, kyseinen henkilö olisi voittamaton,” hän selitti nopeasti tuskin hengittäen välissä.

“Kuulostaa aika uskomattomalta, mutta mitä hyötyä sinulle olisi siitä, että tulet tänne kertomaan minulle satuja…” Laulaja totesi mietteliäänä.

“Kerro tästä poliisille. Minun on mentävä takaisin ennen kuin he alkavat ihmetellä missä olen,” Korppi sanoi, avasi parvekkeen oven ja lehahti lentoon. Tummanpuhuva kaksoisolento katosi mustaan yöhön.

Mustasiipinen mies palasi Ahtivuoren bunkkeriin. Pari aseistettua vartijaa olivat ovella vahdissa tavalliseen tapaansa. Hän lähti kävelemään huonettaan kohti yrittäen vaikuttaa siltä, kuin hän ei olisi käynyt missään erityisessä paikassa. Kun hän pääsi huoneensa ovelle, yksi valkotakkisista tuli häntä vastaan.

“Siinähän sinä oletkin. Neiti Ahtivuori etsi sinua aikaisemmin,” valkotakkinen sanoi. Korppi nielaisi.

“Eiväthän he voi millään tietää…” Hän ajatteli säikähtäneenä. Hän lähti kohti Janikan huonetta jännityksen sekaisin tuntein. Janika tuli avaamaan oven miehen koputettua siihen. Korpin odottaman vihaisen ilmeen sijasta Janika näytti kovin tyytyväiseltä ja hymyili leveästi.

“Olit kaivannut minua?” Korppi kysyi hermostuneena.

“Siitä on jo tunteja,” Janika tuhahti. “Kun kerran olet siinä, niin voisin esitellä sinulle uuden tulokkaamme,” Janika sanoi viitaten Korpin mukaansa peremmälle huoneeseen. Tummanpuhuva mies huokaisi helpotuksesta. Asia ei koskenutkaan hänen visiittiään Linnun luona. Korppi astui huoneeseen Janikan perässä.

“Saanen esitellä: Operaatio Pilotti!” Janika sanoi hymyillen tyytyväisenä. Korpin suu loksahti auki. Hänen edessään seisoi kolme… Lintua?! Ne olivat keskenään täysin identtiset. Ne näyttivät täysin The Rasmuksen laulajalta, mutta niillä ei ollut siipiä. Jokaisella oli vaaleat pystyyn laitetut hiukset, hihaton valkoinen paita ja mustat housut. Ne olivat paljain jaloin, vaikka bunkkerin lattia oli kylmä ja Janikallakin oli villasukat. Ainoat asiat jotka muistuttivat niiden muodostuvan golzaniitista olivat niiden kokonaan mustat silmät. Niissä oli jotain luonnotonta, eikä Korppi ollut varma hengittivätkö ne edes.

“Hei! Olet varmaan Korppi. Voit kutsua minua vain Piikiksi,” yksi klooneista sanoi hiljaisella ja rauhallisella äänellä ja kaikki kolme hymyilivät yhtäaikaa. Vaikka se kuulosti melkein kuiskaukaukselta, laulajan ääni oli silti tunnistettavissa.

“Janika… Mitä sinä olet oikein tehnyt?!” Korppi raakkui kauhuissaan.

“Hihi! Eikö hän olekin hieno,” Janika hihkui melkein lapsenkaltaisella innostuksella. Korppi perääntyi ovelle ja poistui johonkin tekosyyhyn vedoten. Hän tunsi laulajan kloonien mustat silmät niskassaan hänen sulkiessa oven perässään. Korppi tunsi kylmien väreiden kulkevan hänen selkäpiissään. Hän palasi huoneeseensa, lukitsi sen oven ja istui sängylle polvet rintaa vasten. Hänen päässään pyöri sekalaisia ajatuksia, mutta yhdestä hän sai kiinni. Palasipa Lintu Ahtivuoreen tai ei, Korppi oli joka tapauksessa syrjäytetty.

“Mitä minä oikein luulin? Että nyt Janika rakastaisi minua ja olisi lopun elämäänsä tyytyväinen kanssani? Hah! Hän rakentaa ihmisistä haluamansa kaltaisia omaksi huvikseen. Me kaikki olemme vain leluja hänelle,” mies ajatteli vihaisena. Korppi yritti saada nukutuksi, mutta hän ei saanut Piikkiä mielestään.

“Jos hän todellakin on niin voimakas, kuin he suunnittelivat ja Janika saa hänet pauloihinsa, kuten minut… Mitä kaikkea Janika hulluudessaan käskee Piikin tekemään?” Hän pohti ja käpertyi syvemmälle peittoihin toivoen kaiken olevan vain pahaa unta.

Seinälle ilmestyi mustilla kristallimaisilla ääriviivoilla kuvioita kuin tyhjästä. Golzaniitti kulki seinän pintaa pitkin muodostaen monimutkaisen maiseman. Piikki seisoi yksikseen seinän vieressä ja taivutti päätään sivulta toiselle arvioiden omaa tuotostaan.

“Miltäköhän se näyttää kauempaa,” hän puheli itsekseen. Hänestä erkani kopio, joka käveli kauemmas seinästä ja kääntyi sitten tarkastelemaan taideteosta.

“Hyvältä näyttää. Ehkä vähän lisää varjostusta tuohon vasemmalle vuoren alle,” Piikin kopio totesi hetken päästä. Kuvassa olevan vuoren alapuolelle muodostui lisää golzaniittia, kummankaan kopion koskematta siihen.

“Korppi, huomasin sinut. Astu sisään,” ensimmäinen kopio sanoi ovensuusta kurkkivalle siivekkäälle kummankaan kääntymättä katsomaan.

“Onko sinulla silmät selässäkin?” Korppi raakkui astuen sisään lähes tyhjään huoneeseen, jota käytettiin varastona.

“Ei. Minä aistin asioita eri tavalla kuin ihmiset yleensä,” teosta kauempaa katseleva kopio sanoi ja hajosi pieniksi hiukkasiksi ilmaan vaimean poksahduksen saattelemana.

“Mitä helvettiä?!” Korppi rääkäisi säikähtäen. Piikki kääntyi huvittuneena Korppiin päin.

“Olisi aika ärsyttävää, jos voisin tehdä monia kopioita itsestäni, ilman kykenemättä hävittämään niitä. Vai mitä?” Operaatio Pilotti sanoi. “Ja se olisi kerrassaan uuvuttavaa myös, jos minun pitäisi olla hereillä monessa paikassa yhtä aikaa,” hän jatkoi ja haukotteli. Korppi katseli kohtaa, jossa kopio oli ollut, mutta siitä ei ollut enää jälkeäkään. Hän kohautti harteitaan ja kääntyi katsomaan seinällä olevaa golzaniittiteosta.

“Teitkö sinä tuon?” Hän kysyi.

“Kyllä. Minusta on mukavaa, että kykenen ilmaisemaan itseäni näin. Eipähän tarvitse olla ostelemassa maaleja ja taulupohjia,” mustasilmäinen laulajan kaksoisolento kertoi.

“Oletko aikaisemminkin ollut taiteellinen? Tarkoitan siis… Ennen kuin tulit Ahtivuoreen?” Siivekäs kysyi edelleen vähän arastellen Piikkiä ja hänen luonnottomuuttaan.

“Hmm… En tiedä. Voi olla. En muista muuta kuin yhden välähdyksen ennen tällaiseksi tuloani. Muisto on tällainen maisema,” Piikki totesi hetken mietittyään ja osoitti teosta. “Vain siitä tiedän, että olen aikaisemmin ollut jotain muuta.”

“Minä näin sinut, kun he olivat siirtämässä mieltäsi golzaniittiin. Sinä todellakin olit ihminen. En nähnyt kunnolla. Vain jalat,” Korppi sanoi muistellen.

“Hah! Ainakin tiedämme siis, että minulla oli jalat,” Piikki naurahti. Hänen hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa sai Korpinkin rentoutumaan.

“Kuule, olen vähän miettinyt,” siivekäs aloitti istuutuen huoneessa olevalle jakkaralle. “Minä tunnen Janikan vähän pidemmältä ajalta. Olenhan hänen poikaystävänsä...” Hän sanoi, mutta lopetti lauseensa nähdessään Piikin ilmeen.

“Sinä olet hänen poikaystävänsä? Olen pahoillani. Hän ei kertonut,” mustasilmäinen sanoi laskien päänsä alas.

“Älä kerro enempää. En halua tietää,” Korppi sanoi nostaen kädet pystyyn pysähtymisen eleeksi. “En taida olla enää. Enkä tiedä suostuisinkokaan hänen kanssaan nykyään mihinkään. Kun tapasin sinut, silmäni vihdoin avautuivat täysin. Hän ei ole koskaan välittänyt minusta, vaikka niin aina väitti. Sinunkin on hyvä tietää hänestä asioita, mutta et saa kertoa minun sanoneen mitään,” siivekäs kertoi ja vilkaisi ovelle päin. Huoneen ohi kulkeva käytävä oli tyhjä, eikä huoneessa näyttänyt olevan valvontakameroita.

“Janika on aina saanut haluamansa vanhalta isältään. Hän on tottunut siihen, että kaikki menee kuten hän haluaa. Jos niin ei käy, hän raivoaa kuin pikkulapsi ja ryhtyy väkivaltaiseksi. Janikalla on tarve kontrolloida ja tehdä hänelle läheisistä ihmisistä juuri sellaisia kuin hän haluaa. Meidän ja eräiden toisten tapauksessa, hyvin kirjaimellisesti. Eikä hän välitä miltä se toisista tuntuu. Kumpikaan meistä ei ollut tällainen ennen Ahtivuoreen tuloa. Tiedätkö kenen näköisiä me olemme?” Korppi selosti hiljaisella äänellä toivoen, ettei kukaan muu kuulisi ja että Piikki olisi luotettava.

“En oikeastaan tiedä. Janikan seinällä oli juliste, jossa oli saman näköinen mies. Kuka hän on?” Piikki vastasi kysyvänä.

“Hän on The Rasmuksen laulaja. Janikalla on sairaalloinen pakkomielle siihen bändiin. Katso nyt meitäkin,” Korppi sanoi ja huokaisi syvään hieroen otsaansa silmät suljettuina. Hän laittoi kaikki yhden kortin varaan ja kertoi Piikille kaiken minkä tiesi ja muisti.

“Olin aluksi mustasukkainen Linnulle, mutta nyt ymmärrän sen olleen turhaa. Kun Operaatio Doppelgänger epäonnistui… Minä epäonnistuin Janikan silmissä, hän alkoi luomaan sinua. Luuletko, että hän oikeasti välittää kenestäkään. Edes sinusta? Hän vei meidän elämämme ja teki meistä leikkikalujaan. Kun tapasin Linnun ensimmäistä kertaa, hän kysyi, kannattaako minun pelata Janikan pussiin. Minun olisi pitänyt kuunnella häntä silloin ja jättää Ahtivuori taakseni. En tehnyt niin ja tässä minä olen. Tarpeettomana ja korvattuna. Mieti, kenen puolella oikeasti haluat pelata, Operaatio Pilotti,” Korppi lopetti kertomuksensa ja lähti huoneesta jättäen Piikin omien ajatustensa pariin.

“...sitten soitan sen riffin tähän kohtaan,” Tankki sanoi ja antoi sormiensa tanssia kitaran kielillä.

“Juuri noin. Kuulostaa hyvältä, pojat,” Lintu sanoi hymyillen. Valkoiset siivet värisivät innostuksesta laulajan keskittyessä uuden kappaleen rytmiin. Musiikki täytti treenikämpän yhtyeen jäsenten soittaessa siihen syventyneinä. Musiikin lumoissa Lintu melkein unohti Korpin varoituksen Ahtivuoren uudesta projektista. Kuitenkin se nakutti hänen takaraivossaan, vieden terän musiikin luomisen nautinnosta. Hän oli tehnyt kuten Korppi pyysi ja kertonut poliisille. Asia oli kuitenkin jäänyt siihen, kun Ahtivuoresta ei ollut kuulunut mitään pariin viikkoon.

“Tähän voisi sopia se melodia, jota soitit viime viikolla,” SVX totesi laulajalle heidän soitettuaan tekeillä olevaa kappaletta.

“Voisihan se sopia. Kokeillaan,” Lintu vastasi ja alkoi hyräillä. Muut liittyivät mukaan omilla soittimillaan luoden sointuvan harmonian. Ulko-ovelta kuului voimakas koputus. He lopettivat musisoimisen ja pysähtyivät kuuntelemaan. Koputus kuului entistä voimakkaampana ja vaativampana.

“Hohhoijaa,” laulaja huokaisi ärsyyntyneenä keskeytyksestä ja meni avaamaan ovea. Korppi ryntäsi sisään työntäen Linnun pois olevalta. Mustasiipinen kaksoisolento tarttui laulajaa rinnuksista ja karjui päin naamaa:

“Teidän täytyy lähteä vittuun! He ovat kohta täällä!”

“Päästä irti! Mistä sinä oikein puhut?” Lintu protestoi. Voltage nousi ylös rumpujen takana. Ilma sähköistyi hänen ladatessaan itseään aseeksi. Korppi päästi irti Linnun vaatteista, astui tästä kauemmas ja nosti kätensä ylös katsoen rumpalia.

“Janika on tulossa tänne useamman aseistetun miehen kanssa ja hänellä on Piikki mukanaan. Painukaa helvettiin täältä!” Hän huusi. Muusikot katsoivat häntä tyrmistyneenä.

“Etkö sinä kertonut heille?” Mustasiipinen karjui laulajalle.

“Siitä uudesta tapauksesta? Kerroin kerroin! Mikä on piikki?” Lintu ihmetteli.

“Se on hän. Operaatio Pilotti,” Korppi raakkui ja vilkuili ovesta ulos. “Ja hän on muuten sinun näköisesi,” hän tuhahti katsoen laulajaan.

“Vai niin. Hulluus jatkuu,” Lintu totesi. “Pitäisiköhän tästä oikeasti lähteä? Ihan varmuuden vuoksi,” hän pohti ääneen muille muusikoille, jotka katselivat Korppia epäillen. Ulkoa kuului ääniä, jotka kielivät ainakin yhden auton saapuvan pihaan.

“Liian myöhäistä!” Korppi rääkäisi. “Jos täällä ei sitten satu olemaan takaovea.”

Yhtyeen jäsenet vilkaisivat toisiaan ja kävelivät treenikämpän kahvihuoneeseen. Korppi seurasi perässä. Sieltä aukesi ovi takapihalle. Miehet lähtivät kulkemaan poispäin rakennuksesta samalla kuulostellen etupihalta tulevia ääniä.

“Täällähän on ovikin auki valmiina meitä varten,” etuoven luota kuului. Muusikot tunnistivat Janikan äänen. He kiirehtivät askeliaan, Korppi perässään.

“Emme kai me häneen aio luottaa? Otammeko hänet mukaan tuosta noin vain?” Tankki supisi vieressään kävelevälle Linnulle ja nyökkäsi taakseen pälyilevän Korpin suuntaan.

“Hän on Ahtivuoren uhri siinä missä mekin. Hän ei halunnut päätyä minun näköisekseni. Lisäksi hänhän tuli varoittamaan meitä. Tuo oli selkeästi Janikan ääni, joten Korppi ei valehdellut,” laulaja supisi takaisin. Korppi harppoi heidän luokseen.

“Meidän olisi parempi hajaantua,” hän kuiskasi.

“Miksi sinä heitä pakenet?” Voltage kysyi. “Mene sinä omaan suuntaasi.”

“En halua olla heidän kanssaan enää missään tekemisissä,” mustasiipinen vakuutti. “Ja jos Piikki on vasikoinut Janikalle, mitä mieltä olen hänestä, luulen, että minunkin pääni on kohta vadilla,” hän selitti hiljaisella äänellä. Muusikot vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät.

He kääntyivät viereisen ulkorakennuksen takana kulkevalle kadulle. SVX katsoi röntgenkatseellaan ulkorakennuksen läpi.

“Yksi mies kääntyi juuri treenikämpän kulman takaa sen takapihalle ja toinen tuli takaovesta ulos. He huomaavat meidän pakoreittimme pian,” hän varoitti. “Heillä on pistoolit takkiensa alla ja heillä näyttää olevan jonkinlaiset haarniskat.”

Miehet kiirehtivät askeliaan suunnaten kaupungin keskustaan päin. Heidän ja lähimmän poliisiaseman välissä oli parisen kilometriä.

“Haarniskat ovat golzaniittia. Ne kestävät luoteja. En kadehdi Piikkiä. Hän aistii ja on tietoinen sekä ihmis- että golzaniittimuodossaan. En halua edes tietää miltä tuntuisi olla niiden haisevien apinoiden haarniskana,” Korppi selosti nyrpistäen nenäänsä.

“Kuulostaa erikoiselta. Hän on siis tietoista kiveä?” Lintu kysyi katsoen taakseen. Janikan ääni kuului juuri ja juuri tunnistettavasti. Hän kuulosti vihaiselta.

“Tavallaan. Yritin puhua hänelle järkeä, mutta en tiedä…” Korpin vastaus jäi kesken kolmen auton kurvattua heidän eteensä. He joutuivat pysähtymään autojen tukkiessa tien. Autoista nousi mustan kristallin päällystämiä miehiä aseet ojossa. Voltage ryntäsi antamaan sähköiskuja ennen kuin Ahtivuoren vartijat ehtivät reagoida. Rumpali tarttui lähintä vartijaa olkapäästä ja antoi Vajran kulkeutua vastustajaan. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Voltage katsoi vartijan golzaniitin päällystämän pään kääntyvän hitaasti häneen päin. Vain silmät näkyivät mustan kristallin keskeltä ja sierainten kohdalla oli pieni aukko. Voltage tunsi kihelmöintiä kämmenessään ja katsoi kättään. Golzaniitti alkoi levitä pitkin hänen käsivarttaan. Muut katsoivat peloissaan kun kristalli peitti heidän ystävänsä kokonaan. Hän jähmettyi paikoilleen kuin mustaksi patsaaksi.

“Ei! Päästäkää hänet!” Lintu karjaisi ja ampaisi eteen päin kohti vartijoita. Korppi tarttui häntä siivestä ja veti tämän poispäin jääden itse vartijoiden ja Linnun väliin. Ase lauloi. Korppi kosketti rintaansa ja katsoi sitten veristä kättään. Hänen kasvoilleen nousi raivoisa ilme ja hän kääntyi hyökätäkseen kohti vartijoita.

“Hajaantukaa idiootit! Juoskaa!” Korppi huusi muusikoille. Ase lauloi uudestaan ja hän putosi polvilleen jäiselle katukiveykselle. SVX otti jalat alleen juosten nurkan taakse ja veti Tankin mukanaan. Lintu yritti lehahtaa lentoon, mutta hänen jalkansa eivät nousseet maasta. Tankki kääntyi katsomaan ja näki kuinka musta kristalli kiipesi pitkin laulajan jalkoja pitäen tämän tiukasti kiveyksessä. SVX yritti pitää kiinni voimakkaasta ystävästään tämän lähtiessä raivoissaan ryntäämään kohti vartijoita, mutta ei voinut tämän voimille mitään. Tankki juoksi välittämättä luodeista, jotka läpäisivät hänen ihonsa ja tunkeutuivat hänen kehoonsa. Hän tarttui yhteen vartijoista ja heitti tämän voimalla toista päin. Vartijat hajaantuivat säikähtäen vihaista lihaskimppua, joka takoi raivolla golzaniittihaarniskaista vastustajaa auton konepeltiin. Tankki ei huomannut kun kristalli alkoi kivuta hänen kenkänsä päälle.

SVX tarkkaili tilannetta seinän läpi. Hänellä oli täysi lippaallinen nukutusnuolia kätensä sisällä, mutta siitä ei olisi hyötyä haarniskoja vastaan. Basisti oli alkanut nauhoittaa näkemäänsä tietokoneeseensa Korpin saapumisesta lähtien. Kiireesti hän lähetti videon tapahtumista poliisille, joka tutki Ahtivuoren tapausta. Viestiksi hän kirjoitti:

“Ahtivuori hyökkää! Älkää lähettäkö ketään tänne! Operaatio Pilotti on liian voimakas. Lähetän tämän, jotta ainakin tiedätte mitä meille tapahtui.”

SVX uskaltautui pois nurkan takaa tarkoituksenaan mennä auttamaan ystäviään. Yhden aseen piippu siirtyi kohti basistia hänen sitä tajuamatta.

“16:38 SV: Isäntä vaarassa! Aloitetaan väistöliike.”

SVX tunsi kuinka hänen kaikki lihaksensa rentoutuivat samaan aikaan hänen tahtomattaan. Hän alkoi kaatua taaksepäin juuri ennen kuin luodit osuivat häneen. Yksi luodeista läpäisi hänen kaulassaan roikkuvan amuletin juuri hänen kasvojensa yläpuolella. Basisti tömähti lumiseen maahan vahingoittumattomana.

“Oho! Melkein kuolin,” hän henkäisi.

“16:39 SV: Isännällä ei ole tehostettua paranemiskykyä, kuten muilla,” tekoäly torui.

“Kiitos, SV!” Basisti kiitti mielessään. Hän kääntyi vatsalleen ja ryömi nopeasti takaisin suojaan… Suoraan kahden aseistetun vartijan syliin.

“Voi helkkari,” hän huokaisi ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi.

Laukaukset olivat vaimenneet. Musta golzaniitti ryömi maata pitkin kantaen mukanaan muusikkoja ja Korppia. Se pysähtyi Janikan eteen treenikämpän takapihalle. Nainen hymyili ilkeästi katsoessaan saalistaan.

“Siinähän te olette, kullannuppuseni. Olen niin kovasti kaivannut teitä,” hän kujersi.

Golzaniitti paljasti vangittujen päät. Tankki yritti repiä itseään irti kivisestä vankilastaan, mutta tuloksetta.

“Sinä et kyllä ole ilo silmälle,” Lintu sanoi sylkäisten.

“Noh, noh, kultaseni,” Janika torui heristäen sormeaan. Hän avasi kämmenensä paljastaen palan golzaniittia ja pudotti sen maahan. Musta kristalli lisääntyi kiviseksi lätäköksi lumiseen maahan. Siitä nousi ensin piikikkäät vaaleat hiukset, sitten Linnulta kopioidut kasvot ja lopulta koko vartalo. Piikki seisoi ihmismuodossaan lumihangessa paljain jaloin.

“Tässä on Pilotti, Ahtivuoren uusin ja paras luomus. Hän on tehokkain joukkotuhoase, mitä olemme koskaan luoneet,” Janika intoili.

“Hei,” Piikki tervehti hiljaisella rauhallisella äänellään vangitsemiaan muusikoita. Lintu nielaisi.

“Et tosiaan liioitellut sitä, että hän näyttää minulta, niin kuin sinäkin,” hän sanoi Korpin suuntaan.

“Kraah,” Korppi raakkui verisenä polvillaan maassa ja yskäisi verta keuhkoistaan.

“Sinäkin, petturi,” Janika tiuskaisi ja katsoi vihaisesti mustasiipistä miestä. Korppi vilkaisi Janikaa inhoa ja vihaa silmissään.

“Luuletko tosiaan, ettemme tienneet sinun aikaisemmasta pikku visiitistäsi? Asensimme kaikkiin doppelgängereihin jäljittimet. Tiesimme, että lähdet tänäänkin varoittamaan heitä. Johdatit meidät suoraan heidän luokseen ja säästit meiltä heidän olinpaikkansa selvittämisen vaivan,” Janika kertoi virnistellen ilkeästi.

“Voi ei…” Korppi huokaisi ja painoi päänsä alas.

“Hän kertoi minulle asioita sinusta, Janika,” Piikki aloitti.

“Mitä hän kertoi? Mikset aikaisemmin sanonut mitään?” Janika kyseli.

“Hän sanoi sinun olevan sydämetön…” Piikki jatkoi.

“Vai niin!” Janika huudahti vihaisena ja lähestyi haavoittuneena maassa olevaa siivekästä.

“Helvetin typerys!” Hän raivosi ja alkoi lyödä ja potkia puolustuskyvytöntä Korppia. Piikki katseli naisen lyöntejä ja haukkumista.

“Hmm…” Piikki hymisi. Käsi tarttui Janikan käteen estäen tätä lyömästä uudestaan.

“Mit… Pilotti?” Janika kysyi kääntäen hämmästyneet kasvonsa Piikkiin.

“Etköhän sinä ole lyönyt häntä tarpeeksi,” Piikki sanoi rauhallisesti.

“Päästä irti! Pilotti, mitä sinä teet?!” Janika huusi ja yritti rimpuilla Piikin otteesta.

“Luulitko viettelysi ja suloisten sanojesi hallitsevan minua ikuisesti? Sen jälkeen kun Korppi kertoi minulle kaiken mitä tiesi, The Rasmuksen operoinnista alkaen, aloin tutkimaan asioita. Kun sinä lepäilit tyytyväisenä vieressäni, minä menin klooninani tutkimaan kaikki tiedot, mitä työhuoneessasi oli. Löysin listan kaikista operaatiohisi kuolleista ihmisistä. Sinä et ole vain väkivaltainen ja sydämetön. Olet myös murhaaja. Et koskaan kysynyt minulta haluanko olla sinun joukkotuhoaseesi. Jos olisit kysynyt, vastaus olisi ollut ei,” Piikki selosti hiljaisella äänellään. Golzaniittihaarniskaisten vartijoiden aseet putosivat heidän käsistään.

“Miksi te noin teette?” Janika kirkui.

“En tahtonut pudottaa sitä!” Yksi vartijoista huudahti.

“En pysty liikkumaan!” Toinen valitti.

“En minäkään,” kolmannesta kuului. Kaikki vartijat olivat jähmettyneet paikoilleen golzaniittipatsaiksi. Golzaniitti hajosi poksahtaen muusikoiden ja Korpin ympäriltä vapauttaen heidät.

“Ahtivuoren loru on lopussa. Saat istua vankilassa monen monta vuotta. Hyvästi, Janika,” Piikki sanoi golzaniitin siirtyessä hänen kädestään Janikaan. Nainen kirkui ja rimpuili kunnes hän oli kokonaan mustan kristallin peitossa. Lopulta hänestä kuului vain pakokauhunomaista ininää. Muusikot ja Korppi katsoivat Piikkiä epäuskoisena.

“Oletko sinä meidän puolellamme?” SVX kysyi hölmistyneenä. Piikki hymyili ja vastasi:

“Kyllä. Nyt olisi hyvä aika soittaa poliisit. Pidän heidät kiinni pidätykseen asti.”

Kristallihaarniskaiset miehet kuljettivat muusikoita ja Korppia kohti Ahtivuoren bunkkeria.

“Siitä kun vedät, niin saat oven esiin,” Korppi supatti yhdelle haarniskoiduista. Ahtivuoren vartijaksi naamioitunut poliisi avasi bunkkerin oven ja he kaikki astuivat sisään. Sisäpuolella odotti kaksi vartijaa autuaan tietämättömänä Janikan ja hänen mukanaan olleiden vartijoiden pidätyksestä. Pala golzaniittia putosi lattialle ensimmäisen poliisin haarniskasta ja vieri vartijoiden eteen. Piikki otti ihmismuotonsa.

“Kiinniottaminen onnistui odotetusti,” Piikki ilmoitti vartijoille muina miehinä. Vartijat nyökkäsivät vilkaisten sisään astelevia muusikoita.

“Niin ja… Poliisista päivää,” poliisi sanoi hymyillen ilkikurisesti kasvot peittävän haarniskan takana. Vartijoiden ilmeet muuttuivat kummastelevista säikähtäneisiin Piikin tönäistessä molemmat kohti bunkkerin seinää. Golzanitti vangitsi vartijat käsistään seinään kiinni.

“Muistatko varmasti bunkkerin pohjapiirroksen, jonka piirsin?” Korppi kysyi Voltagelta, joka sitoi paksupohjaisten kenkiensä naruja tiukemmalle.

“Kyllä kyllä. Älä huoli,” maailman nopein rumpali vastasi ja kopsautti kenkien kantapäät lattiaan. Kenkien pohjista laskeutuivat rullat, kuin rullaluistimissa. Piikki ojensi kätensä Voltagelle, joka otti vastaan palan golzaniittia.

“Tästä tulee kyllä nopein rakennuksen valloitus ikinä,” Lintu totesi naurahtaen, kun Voltage lähti luistelemaan pitkin bunkkerin käytäviä hirvittävällä nopeudella. Rumpalin käsi viisti pitkin seiniä, jättäen vanan golazaniittia peräänsä.

“Rullat allaan, hänen pitäisi olla kykenevä saavuttamaan 400 km:n tuntinopeus. Toivottavasti hän ei törmää mihinkään,” SVX totesi heidän lähtiessä avustamaan poliiseja Ahtivuoren työntekijöiden pidättämisessä.

Bunkkerin konehuoneessa yksinään istuskeleva valkotakkinen hörppäsi viinipullostaan. Hän kääntyi vilkaisemaan ovelle päin kuullessaan suhahtavan äänen käytävästä. Kun hän ei nähnyt äänen lähdettä, hän vain kohautti olkiaan ja siirtyi takaisin nauttimaan juomastaan. Musta kristalli kipusi hänen työtuolinsa selkänojalle ja siitä mieheen. Valkotakkinen jähmettyi golzaniittipatsaaksi juuri kun oli saamassa pullon huulilleen.

Golzaniitti levisi koko bunkkeriin parissa minuutissa, Voltagen kulkiessa rullat melkein savuten. Niin Ahtivuoren vartijat kuin valkotakkisetkin olivat pian Piikin vankeina golzaniitin sisällä.

“Jahas. Eipä meillä täällä paljon mitään tehtykään,” Tankki hymähti seuraten vierestä, kun poliisit laittoivat, avuttomana kristallissa kiinni olevia, Ahtivuoren käskyläisiä käsirautoihin.

Viikkoa myöhemmin muusikot ja Korppi viettivät aikaa The Rasmuksen treenikämpällä. SVX piteli lasiputkea etusormen ja peukalon välissä tarkastellen sen sisältöä valoa vasten. Putken sisällä oli pala mustaa kristallia.

“On tämä kyllä merkillistä ainetta. Tutkin ja testasin sitä, Piikin luvalla tietysti. Se kestää äärimmäisiä lämpötiloja ja valtavia iskuja. Se voisi mahdollisesti selviytyä jopa siitä, kun Aurinko muuttuu supernovaksi, Piikin mieli sisällään,” maailman älykkäin basisti totesi mietteliäänä.

“Piikki on siis kuolematon?” Lintu ihmetteli. “Aika päheetä!”

“Mahdollisesti tai ainakin niin kauan kuin hän itse haluaa olla elossa. Hän voisi hävittää kaiken golzaniitin ja siten kadota iäksi,” SVX vastasi. Muusikot tuijottivat lasiputkea.

“Mitä hän oikein tekee tuolla putkessa?” Tankki kysyi.

“Nukkuu pääosin. Hän sanoi, että hänet voisi herättää silloin tällöin. Ainakin jos jotain mielenkiintoista tapahtuu,” basisti totesi, avasi putken ja laski kristallin pöydälle. Kivi pyöri alas pöydältä itsestään ja pian Piikki haukotteli ja venytteli ihmismuodossaan pöydän vieressä.

“Terve, kaverit,” Piikki tervehti hiljaisella äänellään.

“Siinähän se meidän pasifistinen joukkotuhoase on,” Korppi virnuili kauempaa.

“Haluat varmaan kuulla, että kaikki bunkkerin ulkopuolellakin olleet Ahtivuoren työntekijät on saatu kiinni. Janika istuu kiltisti sellissä odottamassa oikeudenkäyntiä. Sinut halutaan myös todistamaan,” SVX kertoi.

“Hyvä juttu,” Piikki sanoi hymyillen. Huoneen perältä, soittimien luota alkoi kuulua raskas kitarasoolo.

“Kuka antoi sinulle luvan soittaa minun kitarallani?!” Tankki huudahti Korpille jonka sormet tapailivat kitaran kieliä. Pitkätukkainen siivekäs lopetti soittamisen ja tuhahti.

“Älä kiellä. Tuohan kuulosti hyvältä,” Voltage sanoi.

“Jatka vaan,” Tankki suostui. Korppi alkoi soittaa melankolista, mutta rytmikästä kappaletta.

“En tiedä mistä muistan tämän,” hän totesi lopettaessaan soittamisen.

“Selkeästi olet soittanut aikaisemminkin,” Lintu sanoi innostuen. “Mitä jos tulisit vierailevaksi tähdeksi meidän seuraavalle levylle? Piikki voisi laulaa taustat kuorona!”

“Sopii minulle,” Piikki sanoi hyväntuulisesti.

“Ääh. Te soitatte niin kevyttä musiikkia. Ei oikein minun tyyliäni,” Korppi epäröi.

“On meillä rokimpiakin biisejä. Suostu nyt!” Laulaja aneli tummanpuhuvaa kaksoisolentoaan. Korppi oli hetken pää painuksissa kitara sylissään. Sitten hän nosti kasvonsa muihin päin ja pitkästä aikaa hän todella hymyili.

Loppu

Rasmus-X

lauantai 19. syyskuuta 2020

Mikä on Rasmus-X?

Rasmus-X

Mikä on Rasmus-X?

Ilmoita väärinkäytöstä

Tunnisteet